Ajatuksia auttamisesta - avun antamisesta ja saamisesta
Viime aikoina olen löytänyt itseni keskustelemasta useammankin ihmisen kanssa avun saamisesta ja auttamisesta. Ehkä enemmänkin ihmettelemästä sitä, kuinka ihmisillä on niin erilaisia käsityksiä avun vastavuoroisuudesta ja siitä, pitääkö avusta esimerkiksi maksaa rahalla tai vastapalveluksena. Olen myös miettinyt, kuinka tarkkaan avun vastavuoroisuutta on edes järkevä mitata.
Vaikka en itse juuri nyt tarvitsisi mitään apua, voin auttaa toisia. Se ei ole minulta pois. He taas ehkä vuorostaan auttavat minua siinä vaiheessa, kun tarvitsen apua. Liika mittaaminen tai avun määrän laskeminen tuntuu erikoiselta. Voihan avun palkaksi saada vaikka hyvän mielen - autat mummoa kantamaan kauppakassin tai pelastat lapsen pallon joutumasta ojaan. Kaikkea ei voi mitata vastapalveluksina tai rahana.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että ystävyyssuhteissa (tai ihmissuhteissa yleensäkin) pitää olla tasapaino. Jos sinulla on ystävä tai kaveri, joka soittaa vain, kun tarvitsee apuasi muttei ole koskaan itse valmis auttamaan tai olemaan läsnä, ei se ole terve ystävyyssuhde. Elämäntilanteet tietysti vaihtelevat eikä aina ole energiaa tai mahdollisuutta antaa itsestään toisille. Siinä punnitaan myös ystävyyden määrä. Katoavatko ystäväsi, jos et pystykään heitä auttamaan? Ovatko he tukenasi, kun vuorostasi tarvitset juttuseuraa, kantoapua tai muuta palvelusta?
Minun elämänkatsomukseni mukaan on hyvä antaa enemmän kuin ottaa. Tai ei ainakaan ottaa enempää kuin pystyy antamaan takaisin. Ei pitäisi aina miettiä, mitä saan takaisin tai korvaako joku sen, että käytän auttamiseen energiaani, aikaani ja resurssejani.
Toisaalta koen, että enemmän antaminen ei aina ole pelkästään hyvä asia, ainakin jos katson omia voimavarojani. Saatan ottaa lautaselleni enemmän tehtäviä kuin oikeastaan jaksaisin niitä tehdä. Tunnen myös välillä huonoa omatuntoa, jos en jaksa tai ehdi tehdä sitä, mitä kuvittelin. En jaksa olla läsnä vertaistukiryhmissä tai ottaa yhteyttä ystäviin, joista en ole hetkeen kuullut. Se ei tarkoita, etteivät he olisi mielessäni, mutta välillä ajatus viestittelystä tai pitkästä puhelusta on uuvuttava. En halua olla sellainen ihminen, joka vain käyttää hyväkseen toisten apua antamatta mitään takaisin. Yritän opetella myös armollisuutta itseäni kohtaan. En voi auttaa muita, jos en pysty antamaan itselleni aikaa, tilaa ja apua. Tässä asiassa on vielä oppimista.
Kaikki tarvitsevat apua joltakulta jossain vaiheessa elämäänsä, vaikka Suomessa onkin hyvin pitkälle itsepärjäämisen kulttuuri. Aina ei kuitenkaan voi pärjätä ihan yksin. Saatat tarvita autokyytiä, muuttoapua, lastenhoitoapua, kukankastelijaa lomamatkan ajaksi, kantoapua suurten ostosten kanssa tai juttuseuraa vaikeassa elämäntilanteessa. Meistä kaikki ovat auttaneet jotakuta ja varmasti saaneet myös apua. Omien voimavarojen mukaan on tärkeää auttaa vaikka iäkästä vanhempaa pesemään ikkunat tai naapuria ulkoiluttamaan koiraa.
Välillä auttamisessa tulee myös eteen kysymys maksamisesta. Itse olen miettinyt asian niin, että vapaaehtoisesti tarjotusta avusta ei tarvitse maksaa. Jos apua pyytää johonkin isoon tai vaivalloiseen asiaan, on kohteliasta tarjota korvausta - vastapalvelusta tai muuta korvausta. Aina ei kuitenkaan voi verrata tilanteita tai avun tarvetta. Toinen antaa paljostaan, toinen vähästään.
Oletko ikinä miettinyt ketä ja kuinka paljon autat? Tai kuka auttaa sinua? Oletko saamapuolella vai annatko enemmän apua kuin itse sitä saat? Luultavasti sitä ei kannata edes laskea kovin tarkkaan. Kunhan muistaa joskus myös antaa apua eikä vain ottaa sitä vastaan. Toisten auttaminen voi myös olla samalla antaa itsellekin paljon. Saat uusia kokemuksia ja hyvän mielen.
Kannattaa myös opetella pyytämään apua. Itse olen siinä todella huono, mutta opettelen. Osaan pyytää apua pienissä asioissa, mutta suurissa se on vaikeampaa. Asioissa, joiden eteen toinen joutuu oikeasti näkemään vaivaa, on minun paljon hankalampi pyytää apua. Yritän selvitä omin avuin niin pitkälle kuin mahdollista, eikä se ole aina hyvä asia.
Mietintöjen lopuksi vielä maailmanparannusvinkki: Maailma on yleensäkin paljon parempi paikka, jos olemme ystävällisiä ja avuliaita toisiamme kohtaan.
Vaikka en itse juuri nyt tarvitsisi mitään apua, voin auttaa toisia. Se ei ole minulta pois. He taas ehkä vuorostaan auttavat minua siinä vaiheessa, kun tarvitsen apua. Liika mittaaminen tai avun määrän laskeminen tuntuu erikoiselta. Voihan avun palkaksi saada vaikka hyvän mielen - autat mummoa kantamaan kauppakassin tai pelastat lapsen pallon joutumasta ojaan. Kaikkea ei voi mitata vastapalveluksina tai rahana.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että ystävyyssuhteissa (tai ihmissuhteissa yleensäkin) pitää olla tasapaino. Jos sinulla on ystävä tai kaveri, joka soittaa vain, kun tarvitsee apuasi muttei ole koskaan itse valmis auttamaan tai olemaan läsnä, ei se ole terve ystävyyssuhde. Elämäntilanteet tietysti vaihtelevat eikä aina ole energiaa tai mahdollisuutta antaa itsestään toisille. Siinä punnitaan myös ystävyyden määrä. Katoavatko ystäväsi, jos et pystykään heitä auttamaan? Ovatko he tukenasi, kun vuorostasi tarvitset juttuseuraa, kantoapua tai muuta palvelusta?
Minun elämänkatsomukseni mukaan on hyvä antaa enemmän kuin ottaa. Tai ei ainakaan ottaa enempää kuin pystyy antamaan takaisin. Ei pitäisi aina miettiä, mitä saan takaisin tai korvaako joku sen, että käytän auttamiseen energiaani, aikaani ja resurssejani.
Toisaalta koen, että enemmän antaminen ei aina ole pelkästään hyvä asia, ainakin jos katson omia voimavarojani. Saatan ottaa lautaselleni enemmän tehtäviä kuin oikeastaan jaksaisin niitä tehdä. Tunnen myös välillä huonoa omatuntoa, jos en jaksa tai ehdi tehdä sitä, mitä kuvittelin. En jaksa olla läsnä vertaistukiryhmissä tai ottaa yhteyttä ystäviin, joista en ole hetkeen kuullut. Se ei tarkoita, etteivät he olisi mielessäni, mutta välillä ajatus viestittelystä tai pitkästä puhelusta on uuvuttava. En halua olla sellainen ihminen, joka vain käyttää hyväkseen toisten apua antamatta mitään takaisin. Yritän opetella myös armollisuutta itseäni kohtaan. En voi auttaa muita, jos en pysty antamaan itselleni aikaa, tilaa ja apua. Tässä asiassa on vielä oppimista.
Kaikki tarvitsevat apua joltakulta jossain vaiheessa elämäänsä, vaikka Suomessa onkin hyvin pitkälle itsepärjäämisen kulttuuri. Aina ei kuitenkaan voi pärjätä ihan yksin. Saatat tarvita autokyytiä, muuttoapua, lastenhoitoapua, kukankastelijaa lomamatkan ajaksi, kantoapua suurten ostosten kanssa tai juttuseuraa vaikeassa elämäntilanteessa. Meistä kaikki ovat auttaneet jotakuta ja varmasti saaneet myös apua. Omien voimavarojen mukaan on tärkeää auttaa vaikka iäkästä vanhempaa pesemään ikkunat tai naapuria ulkoiluttamaan koiraa.
Välillä auttamisessa tulee myös eteen kysymys maksamisesta. Itse olen miettinyt asian niin, että vapaaehtoisesti tarjotusta avusta ei tarvitse maksaa. Jos apua pyytää johonkin isoon tai vaivalloiseen asiaan, on kohteliasta tarjota korvausta - vastapalvelusta tai muuta korvausta. Aina ei kuitenkaan voi verrata tilanteita tai avun tarvetta. Toinen antaa paljostaan, toinen vähästään.
Oletko ikinä miettinyt ketä ja kuinka paljon autat? Tai kuka auttaa sinua? Oletko saamapuolella vai annatko enemmän apua kuin itse sitä saat? Luultavasti sitä ei kannata edes laskea kovin tarkkaan. Kunhan muistaa joskus myös antaa apua eikä vain ottaa sitä vastaan. Toisten auttaminen voi myös olla samalla antaa itsellekin paljon. Saat uusia kokemuksia ja hyvän mielen.
Kannattaa myös opetella pyytämään apua. Itse olen siinä todella huono, mutta opettelen. Osaan pyytää apua pienissä asioissa, mutta suurissa se on vaikeampaa. Asioissa, joiden eteen toinen joutuu oikeasti näkemään vaivaa, on minun paljon hankalampi pyytää apua. Yritän selvitä omin avuin niin pitkälle kuin mahdollista, eikä se ole aina hyvä asia.
Mietintöjen lopuksi vielä maailmanparannusvinkki: Maailma on yleensäkin paljon parempi paikka, jos olemme ystävällisiä ja avuliaita toisiamme kohtaan.
 |
| Kuva: NASA. Used as determined by NASA's Media Usage Guidelines. |
