Olen jo jonkin aikaa miettinyt, että joku teksti pitäisi saada aikaiseksi näistä autonomisen hermoston ongelmista. Sen mitä olen muiden kirjoituksia lueskellut, tuntuvat POTS-oireet olevan aika tavallisia autonomisen hermoston oireita meillä, jotka kärsimme hypermobiliteettisyndroomasta tai Ehlers-Danlosin hypermobiilityypistä. POTS-oireilla tarkoitetaan poikkeuksellisen suurta syketason nousua seisomaan noustessa ja aivojen verensaannin vaihtelua. Ne voivat vaikeina olla hyvinkin paljon elämää rajoittavia.
Minun ongelmani on kuitenkin adrenaliini. Tarkemmin sen aiheuttamat reaktiot elimistössäni. Adrenaalinin vaihtelut voivat edesauttaa kroonisen väsymysoireyhtymän syntymistä, mutta minun ongelmani liittyy adrenaalinihyökyihin ja stressin käsittelyyn. Ensi kertaa tajusin, että tämä minulla lapsesta asti ollut vaiva, voisi liittyä hypermobiliteettisyndroomaan, kun luin Alan Pocinkin kirjoittaman artikkelin Joint hypermobility and Joint hypermobility syndrome. Myöhemmin kun kävin fysiatrilla hypermobiliteettisyndroomani kanssa, hän kertoi, että kyse todellakin on autonomisen hermoston ongelmista ja lukemastani asiasta.
Ja mistä sitten on kyse... Artikkelissaan Dr. Pocinki kuvaa asiaa mielestäni hyvin. Hän sanoo, että autonomisen hermoston ongelmissa on hyvä huomata kaksi asiaa.
- Kyseessä on fyysinen reaktio, joten vaikka reaktion aiheuttaa stressi tai ahdistus, ei psyykkisen puolen hoidosta ole apua.
- Vaikka henkinen stressi voi aiheuttaa reaktion, sen voi yhtä hyvin aiheuttaa myös fyysinen syy kuten väsymys, kipu, elimistön kuivuminen tai jopa verensokerin tai verenpaineen tippuminen.
Hän myös kuvaa minulla esiintyvää adrenaliini-ongelmaa erittäin hyvin seuraavin sanoin: "Monia hypermobiliteettiin liittyvistä autonomisen hermoston ongelmista luonnehditaan ylireagointina fyysiseen ja psyykkiseen stressiin. Se johtaa usein sydämen sykkeen ja verenpaineen heilahduksiin sekä ruoansulatus- ja hengitysoireisiin. Sairaus, kipu, henkinen stressi ja jopa uupumus voivat nostaa adrenaliinitasoa ja akuutti stressi voi aiheuttaa adrenaliinihyökyjä, joiden jälkeen olet tärisevä, ahdistunut ja vielä uupuneempi. Mikä pahinta, hyöyn jälkeen voi tulla vastareaktio, joka aiheuttaa pahoinvointia, hikoilua, pyörryttämistä, ripulointia ja vielä lisää uupumista."
Kehoni reagoi stressiin liian kovalla adrenaliinivasteella, ja ikävä kyllä, tuo vastareaktio on ongelmistani suurin. Tästä minulla on paljon esimerkkejä koko elämäni ajalta. Kun minun pitää saada joku asia tehtyä ja deadline puskee päälle, menee kehoni lukkoon. En syö, en juo enkä voi kuvitellakaan tekeväni kumpaakaan. Minulle ei vielä varsinaisesti tule paha olo, mutta vatsani ikäänkuin lyö kokonaan kiinni. Nälkä häviää. Tämä reaktio on erittäin lievä. Se häviää nopeastikin, kun stressin aiheuttaja poistuu. Tällaisia hetkiä minulla on jatkuvasti töissä ja vapaa-aikana. Saatan jopa epähuomiossa luoda niitä itselleni, kun alan stressata jonkun asian valmistumisesta.
Pahimpia reaktioitani ovat olleet viikkoja kestänyt oksentelu ja pahoinvointi, jolloin en ole pystynyt juurikaan syömään näkkileipää kummempaa. Se tietysti johtaa siihen, että energiani ovat ihan nollassa, ja kierteestä pois pääseminen on hankalaa. Lopulta melkein pelkään syödä, sillä pelkään pahoinvoinnin palaavan. Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi kun nyt jo edesmennyt koirani sairastui vakavasti, eikä sen selviämisestä ollut tietoa, ja kun isäni joutui sairaalaan aivoinfarktin takia eikä ollut varmuutta, mitä tuhoja infarkti oli ehtinyt tehdä.
Olen oppinut tunnistamaan adrenaliinihyökyni. Ne tuntuvat, kuin aalto menisi ensin yli ja jäisi sitten vellomaan kehossani edestakaisin. Pystyn toimimaan ikävien tilanteiden läpi, mutta jälkeenpäin adrenaliini purkautuu. Lievissä tapauksissa vain vapisen jälkikäteen. Tällaisesta on esimerkkinä, kun ulkona autoin luultavasti aivoinfarktia saanutta miestä ja soitin hänelle ambulanssin. Jututin häntä ambulanssin tuloon asti aivan rauhallisena. Kun hän pääsi hoitoon, aloin vain täristä. Pahempi esimerkki liittyy taas edesmenneeseen koiraani. Se söi luultavasti lääketabletin, ja vein sen eläinlääkäriin hoidettavaksi. Kun koira oli oksetettu ja tutkittu ja hoito-ohjeet saatu, lähdin kotiin päin. Pääsin 20 metriä eläinlääkäin ovesta, kun pahoinvointi iski niin voimakkaana, että jouduin oksentamaan lähimpään pusikkoon. Ei hohdokkaimpia hetkiäni.
Tykkään reissaamisesta ja inhoan sitä samanaikaisesti. Koska reissaamiseen kuuluu aina pieni jännitys, olen aina pahoinvoiva. Tiedän, että se on hyvää stressiä ja mukavaa jännitystä, mutta elimistöni reaktio on aina sama. Ei se kysy minulta, onko tämä nyt hyvä adrenaliinipiikki vai huono. Olen myös matkapahoinvoiva, mikä ei auta asiaa. Erityisesti lapsena en osannut hallita jännitysreaktioitani ollenkaan, ja olin aina huonovointinen. Aikuisena olen oppinut psyykkaamaan itseäni jonkin verran, ja onneksi olen saanut myös lääkäreiltä apua lievästi rauhoittavien lääkkeiden muodossa. Ne helpottavat ainakin tällaisa matkustustilanteita ja niitä, missä pitkittynyt reaktio pitää saada poikki.
Tämä on minulle kaikkei ikävin puoli hypermobiliteettisyndroomaa, ja tätä on hankala selittää muille. Ongelma on monesti nolo ja tilanne yleensä mahdollisimman epäsopiva. Ikävä kyllä en voi kontrolloida autonomista hermostoani, kuten ei voi kukaan muukaan. Siitähän sen nimikin tulee. Joskus vaan toivoisin, että voisin. En ole törmännyt vielä toiseen ihmiseen, jolla oireet olisivat samanlaiset kuin minulla. Ehkä joku päivä törmään - muuallakin kuin kirjallisuudessa. Tai toisaalta toivon, etten törmää. Ei tätä toivo kenellekään.