Taas on yksi päivä vietetty kipujen kanssa. Tiedän, että viime päivinä on varmaankin tullut tehtyä vähän liikaa. Tiedän myös, että minun pitäisi löytää tasapaino tekemisteni ja levon välillä. Teoriassa se on helppoa. On helppo sanoa, etten tee liikaa ja muistan lepuuttaa lihaksiani tarpeeksi. Miten se onnistuu käytännössä? Sitä en ole vielä keksinyt.
Heräsin aamuyöstä kovaan lonkkien ja lantion särkyyn. Tyynyn laittaminen polvien väliin paransi nukkumisasentoa, ja sain torkuttua tunnin lisää. Aamun aikana alkoi särky myös vasemmassa olkapäässä, jota teippasin ja kylmähoidin. Mietin, että miten näiden kanssa eletään. Koska opin, kuinka monta lusikkaa minulla on käytettävissäni päivää kohti - ja miten se tehdään?
Eilen tapasin ystäviä kaupungilla. Kävimme syömässä ja parissa kaupassa. No, tulihan sitä seisoskeltua ja käveltyä, mutta ei tehty mitään ihmeellistä. Edellisenä päivänä tuli vissiin myös vähän lainattua lusikoita, kun näin myös yhtä ystävää. Ehkä tänään vaan velat kaatuivat niskaan ja ne piti maksaa takaisin.
Inhottavinta tässä on se, että on vaikeaa tajuta, mikä on liikaa. Torstaina tajusin kyllä, että kävelimme varmaan liian kovaa ja oltiin liikkeellä liian kauan, mutta on vaikeaa sanoa kesken tapaamisen, että josko lopeteltaisiin, kun huomenna tästä joutuu maksamaan. Sillä hetkellä vielä jaksan eikä kipujakaan tule. Ja eilen sama juttu. On niin mukava nähdä ystäviä ja viettää aikaa heidän kanssaan, ettei halua vielä lopettaa.
On hankalaa tottua siihen, ettei jaksa tehdä normaaleja asioita. Tai sitten niistä maksaa kipujen ja väsymyksen muodossa. Omien rajojen löytäminen on vaan paljon hankalampaa kuin voisi kuvitella. Siinä joutuu tekemään valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Pakkohan se on opetella elämään uudella tavalla. Nykyinenkään ei toimi, kun kroppa hajoaa. Joka paikka tulehtuu ja särkee, kun tekee jotain. Nyt vaan pitää oppia, miten se tehdään.
Heräsin aamuyöstä kovaan lonkkien ja lantion särkyyn. Tyynyn laittaminen polvien väliin paransi nukkumisasentoa, ja sain torkuttua tunnin lisää. Aamun aikana alkoi särky myös vasemmassa olkapäässä, jota teippasin ja kylmähoidin. Mietin, että miten näiden kanssa eletään. Koska opin, kuinka monta lusikkaa minulla on käytettävissäni päivää kohti - ja miten se tehdään?
Eilen tapasin ystäviä kaupungilla. Kävimme syömässä ja parissa kaupassa. No, tulihan sitä seisoskeltua ja käveltyä, mutta ei tehty mitään ihmeellistä. Edellisenä päivänä tuli vissiin myös vähän lainattua lusikoita, kun näin myös yhtä ystävää. Ehkä tänään vaan velat kaatuivat niskaan ja ne piti maksaa takaisin.
Inhottavinta tässä on se, että on vaikeaa tajuta, mikä on liikaa. Torstaina tajusin kyllä, että kävelimme varmaan liian kovaa ja oltiin liikkeellä liian kauan, mutta on vaikeaa sanoa kesken tapaamisen, että josko lopeteltaisiin, kun huomenna tästä joutuu maksamaan. Sillä hetkellä vielä jaksan eikä kipujakaan tule. Ja eilen sama juttu. On niin mukava nähdä ystäviä ja viettää aikaa heidän kanssaan, ettei halua vielä lopettaa.
On hankalaa tottua siihen, ettei jaksa tehdä normaaleja asioita. Tai sitten niistä maksaa kipujen ja väsymyksen muodossa. Omien rajojen löytäminen on vaan paljon hankalampaa kuin voisi kuvitella. Siinä joutuu tekemään valintoja, jotka eivät aina ole helppoja. Pakkohan se on opetella elämään uudella tavalla. Nykyinenkään ei toimi, kun kroppa hajoaa. Joka paikka tulehtuu ja särkee, kun tekee jotain. Nyt vaan pitää oppia, miten se tehdään.