Matkustamisen kipukohtia

Minusta on kivaa nähdä eri kaupunkeja ja paikkoja, on mukava oppia uusia asioita ja saada uusia ideoita. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten pidä matkustamisesta. Hieman ristiriitaista, eikö? En siis pidä pakkaamisesta, sen miettimisestä, mitä pitää ottaa mukaan ja mitä ilman en pärjää. En tykkää istua tuntikausia paikallani liikennevälineissä enkä raahata painavia laukkuja.

Tuli tässä viikolla heitettyä yön yli reissu Turkuun. Turussa seminaarin anti oli hyvä ja oli mukava tavata tuttuja sekä tuntemattomampia ihmisiä. Turkua itseään ei kamalasti ehditty tällä reissulla tutkailla, mutta eipä se ollut matkan tarkoituskaan.

Matkustamiseen liittyy ainakin minun kohdallani hankaluuksia, joita terve ihminen ei osaa miettiäkään. Ensinnäkin pakkaaminen. Pitää miettiä otanko mukaan millaisen arsenaalin apuvälineitä vai enkö ota. Pärjäänkö matkan ajan ilman öisiä rannetukiani, tukevaa tyynyä, palloa lihasjumien avaamiseen ja pilatesrullaa selän ruksauttamiseen? Otanko seminaariin sormituet? Yhden yön junareissulle en ottanut noista mitään. Syy miksi en ottanut, vie meidät ongelmaan numero kaksi.

Kun lähtee yhdeksi yöksi, ei viitsisi kantaa mukaan yhtään ylimääräistä. No, eipä sitä viitsi muutenkaan, kun junalla matkustaa. Kun itse joutuu laukkunsa raahaamaan ensin kotipuolessa ja sitten kohdekaupungissa niin tietää jo etukäteen, että turhaa kamaa ei kannata pakata. Työmatkalle raahattava läppärikin painaa liikaa, vaikka se matkustikin vetolaukussa. Minulla oli toisena päivänä hauikset kipeinä edellisen päivän matkalaukun vetämisestä! Kroppani on oikeasti niin huonossa kunnossa, että sitä on hankala selittää muille. Läppäri kannatti pakata vetolaukkuun, sillä läppärilaukun kantaminen hajoittaa niskan ja hartiat. Kipu on niin kova, etten pysty kantamaan läppärilaukkua yhtään pidempää aikaa. Terve ihminen ei kykene tajuamaan, kuinka koville ottaa kaksi kiloa painavan koneen kantaminen.

Kipukohta numero kolme on staattiset asennot. Seminaareissa ei koskaan olen kovin hyviä tuoleja. Lisäksi, niillä pitää istua tuntikausia. Vaikka olisikin paljon taukoja sekä seisomismahdollisuuksia, ottaa koko päivän "paikallaanolo" kropan päälle ja kovasti. Huonoa selkääni alkaa särkeä, nivelet polvissa, nilkoissa, lonkissa, ranteissa ja niskassa alkavat särkeä, kun niitä ei liikuttele. Eikä tuolla nyt kovin ihmeellistä taukojumppaa kehtaa tehdä, vaikka ainoana koko seminaarissa teinkin venyttelyitä tauoilla. Myös junassa istuminen jumittaa, ja tuo pari tuntia on rehellisesti melko tasan se, mitä tällä kropalla yhteen menoon istutaan, vaikka junan penkki olikin melko hyvä ja jalkoja mahtui liikuttelemaan. Istumisen jälkeen kroppaa särkee, vaikka kävelimmekin seminaaripaikalta hotellille.

Kipukohta numero neljä on hotellihuone. Kun jakaa hotellihuoneen, pitää myös miettiä, että ei voi nousta aamukolmelta ja laittaa valoja päälle, sillä huonekaveri saattaa haluta nukkua pidempään. Kun selän tuska käy liian suureksi, sitten sitä pyöritään sängyssä ja ollaan sikiöasennossa, vatsallaan, selällään, kyljellään, mutkalla ensin eteen ja sitten taaksepäin, puoli-istuvassa asennossa ja polvet koukussa. Kyllä se muutama tunti menee rattoisasti niinkin. Tällä kertaa sänky hotellissa oli melko hyvä, mutta niskaa tukevaan omaan Tempur-tyynyyn verrattuna oli hotellin tyyny surkea. Yritin taitella sitä sellaiseen asentoon, että se tukisi niskaa mahdollisimman hyvin.

Kihdin myötä ruokailustakin on tullut mietinnän asia, ja kipukohta numero viisi. Myönnän, olen aina ollut nirso ja ihan jo olemassaollut ruokavalioni sopi melko hyvin kihtipotilaalle, joten suuria muutoksia ei siihen ole tarvittu. Se, mitä minun on pitänyt erityisesti alkaa miettimään kihdin myötä on syömäni lihan määrä. Kihtipotilaille suositellaan maksimissaan 100-150 grammaa lihaa vuorokaudessa. Sinällään se ei ole huono asia, kasvissyönti on ilmastonkin kannalta hyvä asia. Kun syö ravintoloissa, kahviloissa ja siellä, mistä nyt ruokaa sattuu saamaan, on todella vaikea yrittää pysyä kärryillä syömänsä lihan (ja puriinien) kokonaismäärästä ja valita kropalle sopivaa ruokavaliota. Varsinkin, kun olen nirso enkä pidä monestakaan ruokalajista. Vaihtoehdoista on valittava se, mitä kykenen syömään, ja sitten puriineita saattaa hyvinkin kertyä liikaa. Tiedän, kyse on parista päivästä. Mitäs sitä nyt tuollaisia reissussa miettimään, sanoo varmaan moni. No, tässä palataan taas kipuihin. Kun kroppa saa rasitusta huonoista yöunista, pitkään istumisesta ja huonoista tuoleista sekä laukun raahaamisesta kaupungin poikki, voitte vaan arvata, että sitä särkee. Kun siihen lisää vielä ruokavalion, joka aiheuttaa lisäkipuja niveliin, yhteisvaikutus ei ole toivottava. Ei ole mukavaa yrittää skarpata seminaarissa ja sisäistää asioita, kun kroppa on romuna ja huomio kiinnittyy kipuihin.

Lopuksi vielä bonus-kierros! Minulle lisämutkia hommaan aiheuttaa myös autonominen hermostoni. Tällä kertaa se ei onneksi käynyt älyttömän ylikierroksilla matkan takia. Ehkä siksi, että kyseessä oli sen verran tuttu kaupunki, reissausmuoto ja asiat oli jo etukäteen setvitty hyvin. Mutta koska tiedän, että kaikenlainen jännitys tai lisästressi laittaa autonomisen hermostoni ylikierroksille, otin ensimmäistä kertaa testiin lääkärin määräämän beta-salpaajan. Ei todellakaan ole kiva olla pahoinvoiva tai huonovointinen matkustaessa. Reissu meni hyvin enkä kokenut minulle hyvin tavanomaista matkustusstressiä tai -jännitystä. Ilmeisesti beta-salpaaja siis auttoi asiaan. Jos tuolla pienellä annoksella ratkaistaan koko elämäni pituinen adrenaliiniongelma, en voisi olla tyytyväisempi. Olen myös tyytyväinen, että beta-salpaajan ja Raynaud-lääkkeeni (kalsiumkanavan salpaaja) yhteiskäytöstä ei tullut mitään ongelmia tai sivuvaikutuksia.

Nyt siis olen jälleen onnellisesti kotona. Yöunet jäivät jälleen lyhyiksi ja kroppa on kipeä. Se oli kyllä odotettavissakin reissaamisen jälkeen. Siksi viikonloppu on pyhitetty levolle ja rauhalliselle tekemiselle.