Tänään tuli taas opittua uutta omasta kropasta. Fysioterapeutin luona otin puheeksi oikean olkapään, joka tuntuu nousevan korviin ihan joka asiassa: kahvikuppia kantaessa, kynällä kirjoittaessa ja jopa nyt, kun kirjoitan tietokoneella. Olen oikeastaan huomannut tämänkin vasta viime aikoina.
Oikeaa kylkeäni sekä hartiaani on korjailtu elokuusta lähtien, mutta ne vaan menevät jumiin uudestaan ja uudestaan. Yhtäkkiä tajusin, että nostelen olkapäätäni korviin, ja mietin josko näillä asioilla olisi yhteys. Tällä kertaa ei ollut muita akuutteja ongelmia, ja kerroin fysioterapeutille korviin nousevasta olkapäästäni. Hän laittoi minut testaamaan käden nostamista suorana etukautta ylöspäin. No, olkapää nousee korviin. Sitten ihan tahallaan yritin pitää sitä alhaalla eikä käsi enää noussut ylös juuri ollenkaan. Hetken asiaa treenattuamme, alkoi se jo onnistua vähän paremmin. Käsi jo nousi ylös eikä enää lähtenyt sivusuuntaan tai juuttunut keskelle liikettä.
Nyt sitten harjoittelen käden nostamista suoraan ylös ja olkapään nostamista sekä tiputtamista taas alas. Se on todella hankalaa. Kädessäni on osa lihaksista käyttämättömiä ja vaatii paljon treeniä. Ensin tehdään harjoitusta tyhjällä kädellä ja kun se onnistuu, otetaan avuksi 0,5 litran pullo, jonne laitetaan täytteeksi vettä. Vesimäärää lisätään pikkuhiljaa.
Kuvassa oikealla on käsi nostettu, kuten minun pitäisi se nostaa. Vasemmalla nosto menee, kuten olen tottunut sen nostamaan, olkapää korvassa.
Lisäksi ehdimme kurkata yläselkääni. T7-8 nikamaväli oli jälleen subluksoitunut. Nikamat painuivat sisäänpäin kuopalle, ja jumittivat samalla T4-6 nikamat. Jännää on, että nuo T4-6 nikamat olivat itseasiassa ahdistavammat kuin itse subluksaatio, jota en edes tuntenut. Tähänkin sain nyt pilatesrullan avulla tehtävän liikkeen, jonka avulla minun pitäisi saada subluksaationi takaisin paikoilleen.
Koko illan olen kotona kiinnittänyt huomiota korviin nousevaan olkapäähäni ja samalla tajunnut kuinka monta asiaa teen väärin. En saa maitotölkkiä ulos jääkaapista tai juomaan vichy-pullosta enkä ottamaan mukia kaapista nostamatta olkapäätäni korvaan.
En vaan lakkaa hämmästymästä, kuinka sitä voi olla näin ymmärtämätön oman kehonsa suhteen. Toisaalta olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut todella paljon, ja ymmärrän kehoani paljon paremmin kuin ennen. Vaikka asentotuntoni on edelleen todella huono osassa kehoani, tiedän silti, että olen päässyt jo todella pitkälle. Opin koko ajan lisää ja opin myös huomaamaan asioita, joiden avulla fysioterapeuttini pystyy taas auttamaan minua pidemmälle.
Mitenköhän normaalit ihmiset elävät kehojensa kanssa? Siis ne, kenellä ei ole ongelmia ja kremppoja. Ainakaan jatkuvasti. Heidän ei tarvitse miettiä, missä asennossa he nostavat mukin pöydältä tai istuvat tuolilla. Ohjautuvatko heidän kroppansa tekemään asiat automaattisesti oikein vai pitääkö heidän taistella asian kanssa päivästä toiseen, viikosta toiseen ja vuodesta toiseen? Jos ei, kuinka heille selittää tätä? Ihmiset ovat ihan kauhuissaan, kun kuulevat, että nikamani subluksaavat tai että kylkiluuni on pois paikoiltaan. Tai sitten he eivät usko koko asiaa. Yritän olla mitenkään mainostamatta asiaa, sillä tunnen itseni huomionhakuiseksi teiniksi, jos mainitsen asian. Toisaalta on kuitenkin kiva kertoa kavereille, mitä minulle kuuluu ja miksi teen asioita, mitä teen. Kultaisen keskitien löytäminen on vaikeaa.