 |
| Kuva: pixabay.com |
Kävin tänään taas fysioterapiassa. Siinä jutellessamme ja tämän kerran asioita listaillessani puhe kääntyi kipuun. Kerroin, kuinka mielestäni en tällä hetkellä ole kovin kipeä, mitä nyt selkä aamuisin, mutta muutoin olen melko kivuton. Toki minulla on päiviä, jolloin kipu on pahempi, mutta myös päiviä, jolloin kipu "häviää" siksi aikaa, kun keskittyy muihin asioihin. Ja on myös päiviä, jolloin kipu on kovin ajoittaista.
Fysioterapeuttini sanoi, että minulla on harvinaislaatuinen suhde kipuun. Monikaan ei kuulemma käsittele kipua tavallani. En ollut itse tätä koskaan miettinyt tarkemmin enkä verrannut siihen, miten muut puhuvat kivusta. Tai miten siihen voikaan verrata, kun tietysti vertaan toisen sanomisia omaan käsitykseeni asiasta. Jos minä sanon, että minulla on lonkka tai alaselkä kipeä, se on sitä koko ajan. Se ei mene pois ja palaa, vaan kipu pysyy. Jos kipu tulee ja menee, on selkäni välillä kipeä.
En varo tai pelkää kipua ennen kuin se tulee. Ja kun kipu lakkaa, on se pois. Siinä keskustellessamme tajusin, että kaikki ihmiset eivät käsittele kipua laillani. Naureskelin, että jos sanoisin kaikkia paikkoja kipeiksi, joita tänään on jossain vaiheessa päivää särkenyt, pakottanut ja sattunut, pitäisi minun sanoa olevani päästä varpaisiin kipeä. Kuitenkin juuri tällä hetkellä tässä tietokoneen ääressä istuessani ja leipää natustellessani ei minua oikeastaan satu minnekään. Vähän ahdistaa oikeaa kylkeä.
Jos taas pitäisi tehdä listaa tänään särkeneistä tai kivuliaina olleista paikoista, tulisi siitä aikamoinen: vasen peukalo, sormet, kyynärpää, vaivasenluut, lonkan insertiitti, alaselkä, yläselkä, niska, hartiat, pää... en muista enempää. Ai niin, toi kylki. Mutta mitä niitä oikeastaan edes miettimään. Kun ei satu niin ei satu ja hyvä niin. Kyllä niitä taas joskus sattuu.
Osa ihmisistä kuulemma pelkää kipua menneen kokemuksen perusteella. Koska joku liike on sattunut, pelätään, että se sattuu nytkin ja vältellään liikettä. Esimerkiksi on tullut vamma jostain liikkeestä tai muusta ja pelätään liikkeen sattuvan edelleen eikä tehdä sitä. Jos pelkäisin liikuttaa siitä ruumiinosaa, johon joku liike on joskus sattunut, pitäisi minun olla kokonaan liikkumatta! Ymmärrän kyllä tuota paikkojen varomista myös. Ainakin akuutin vamman jälkeen. Silti itse mietin asioista eri tavalla ja olen kipujeni kanssa hyvin hetkessä.
Esimerkki elämisestä hetkessä kivun kanssa on liikkeessä tapahtuva pieni vamma. Jos kävellessäni tallon nilkkani linttaan tai polvi menee osittain sijoiltaan, pysähdyn hetkeksi, odotan isoimman kivun menevän ohi tai ravistelen jäseniä kohdalleen ja jatkan kävelyä normaalisti. En käänny kotiin tai vaihda suunnitelmaani. Hetken päästä unohdan, että mitään kävikään.
Joskus hetkessä elämisessä on haittansa. Esimerkiksi kipujen kuvailu lääkärille voi olla riittämätöntä sen takia, etten osaa kuvailla kokonaisuutta, ainoastaan kyseistä hetkeä. Ainakin, jos en ole pistänyt asioita ylös paperille. Voi olla, että selkä on ollut ihan tulessa viikon. Kun menen lääkärille, onkin parempi päivä, ja sitä vaan vähän vihloo. Ikään kuin unohdan, että selkä on viikon ollut tosi pahana, kun juuri nyt se ei ole.
Olisi mukava kuulla teidän kivun kokemisestanne. Miten miellätte kivun? Onko se teillä hetkessä päällä tai pois vai tarkoittaako aamulla ollut selkäkipu, että teillä on tänään selkä kipeänä? Unohdatteko pienet vammat ja kivut vai jäättekö miettimään, että sattuuko kohta uudestaan samaan kohtaan?
Sain tänään fyssarilta myös ohjeita käsien hermojen mobilisointiin. Nuo kädet on mun jatkuva murheenkryyni. Ne puutuvat ja jumivat. Jänteet tai jännetupet tulehtuvat. Tavarat tippuvat ja puristusvoima häviää, käsiä särkee. Ei koko ajan, mutta tuolleen välillä. Multa avattiin noita jumeja käsistä, ja varsinkin vasen oli todella jäykkä. En saanut kättä kierrettyä kuin noin puoleen väliin. Nyt molemmat kääntyvät hyvin, ja harjoitteiden avulla voin jatkaa käsien hermojen mobilisointia. Juuri tuon ulnaris-hermon pinteethän minulta on molemmista käsistä leikelty jo kerran. Ei ole mitään hinkua lähteä uudelle reissulle niiden kanssa. Toivon, että harjoitteilla saan pidettyä kädet vähän parempina.
Päivän huonoina uutisina voin sitten lopuksi kertoa, että ilmeisesti mun lonkan insertiittini on krooninen eikä tule koskaan katoamaan. Se voi olla parempana tai huonompana, mutta luultavasti se ei ikinä lähde pois. Tämän kanssa nyt vaan opetellaan elämään. Tai ehkä olen jo tottunut elämään sen kanssa. Se on ollut tuossa kaverina jo niin monta kuukautta, että siitä on tavallaan tullut osa elämää. Osa kivusta muuttuu normaaliksi olotilaksi, jota ei edes noteeraa. Huomaan ainoastaan kovimmat kivut tai sen, jos joku päivä kipu onkin poissa.