Otin tyhjän blogisivun esille, ja en enää tiennytkään, mistä kirjoittaa. Tavallaan aiheita on monia, mutta samalla ei yhtäkään. Päällimmäisenä ajatuksena minulla on ollut koko viikon, että mä en jaksa olla sairas. Enkä suostu olemaan sairas. Haluan elää elämääni normaalisti enkä jaksa miettiä olevani sairas. Olen ollut melko kivuton viimeisen viikon - tai jotain sellaista. On helppo unohtaa, että on mitään vialla, kun ei ole paljon kipuja. Olen viettänyt paljon aikaa ystävieni kanssa ja puuhaillut monia asioita. Tavallaan jään jopa ajattelemaan, että kivut ovat oikeasti poistuneet kokonaan. Vaikka voin kyllä arvata, että näin ei ole.
Melko kivuttomana ollessani en jaksa velloa kivussa, säryssä ja sairaudessa. Jätän siis Facebook-ryhmät lukematta ja kommentoimatta. Jotenkin on myös hankalampi kirjoittaa tänne, koska ehkä oletan, että tämän blogin lukijoita kiinnostaa juurikin hypermobiliteettisyndrooman aiheuttamat ongelmat tai eläminen niiden kanssa. Kun ongelmia ei juuri tällä hetkellä ole, ainakaan kovin paljon, on niistä kirjoittaminen vaikeaa. Mutta elämä ja elämäntilanteet vaihtelevat. Ehkä sekin on hyvä tuoda esille, että kivut eivät ainakaan minulle ole jatkuvia. Kun taas olen kipeämpi, jaksan myös enemmän miettiä kipuun, sairauteen ja hms:ään liittyviä asioita. Ehkä asialla on tekemistä edellisen postaukseni kanssa siitä, kuinka kipu tai kivuttomuus on minulla mukana hetkessä.
Kroppani on selkeästi mennyt parempaan suuntaan, jos ajattelen sitä, millaisessa kunnossa olin vuosi sitten. Kroppani on alkanut korjata itseään helpommin. Esimerkiksi, jos istun huonossa asennossa, pystyn itse liikuttelemalla saamaan selkärankani taas oikeaan asentoon. Ainakin yleensä. Olen myös oppinut pilateksesta tavan käyttää rangan pieniä tukilihaksia asioita nostaessani tai ryhtiä kohentaessani.
Lisäksi vihdoin tuntuu, että minua melkein kolme kuukautta vaivannut kylkikramppi on poissa! Suurimmaksi osaksi ainakin. Tähän ihmeeseen syynä on käyntini hierojalla. Hieroja laittoi sormensa selkäpuolelle mun kylkiluiden väliin ja työnsi ne kylkeä myöden alas sivulle. Lihakset vaan rutisivat ja jälkeen päin kylkeen jäi hyvä ja rento tunne. Tietysti tämä on vain loppusilaus kaikelle lihasten avaamiselle ja kylkien venyttelylle, mitä tässä on kuukausien kuluessa tehty. Nyt toivon, ettei kylki enää kramppaile. Jatkan silti venyttelyä, sillä en todellakaan halua tämän kramppailun enää toistuvan.
Nyt tuntuu, että kipuni ovat hävinneet. Kun niitä ei ole, tuntuu oudolta sanoa, että minulla on krooninen sairaus - tai kaksikin, mutta myös Raynaud on pysynyt hyvänä lääkityksen ansiosta. Pärjään yhdellä särkylääkkeellä päivässä ja viikolla taisin olla jopa kaksi päivää ilman kipulääkkeitä. Eivät nämä syndroomat tietenkään minnekään ole kadonneet, vaikka nyt siltä tuntuukin. Toivotan muillekin kivuttomia hetkiä. Nauttikaa niistä ja tehkää asioita, mihin pystytte.