Kun sain toimintaterapeutin lausunnon, kirjoitin siitä täällä blogissani. Kirjoitan blogiani lempinimellä, jonka sain pienenä tädiltäni. En varsinaisesti salaile, kuka olen ja varmasti moni lukijoistani tietääkin minut myös oikealta nimeltäni. Syy, miksi en halua kirjoittaa omalla nimelläni on kerrottu lyhyesti: työ. Jos ja kun yhteistyökumppanit ja työkontaktit googlettavat minua työyhteyksissä, en halua heidän ensimmäisenä päätyvän blogiin, joka käsittelee sairauksiani. Toivon heidän mieluummin päätyvän työasioihin liittyviin juttuihin.
Ei, etteivät he saisi tietää minulla näitä olevan, mutta sairauteni ja ongelmani eivät ole sama kuin minä. Minä olen myös paljon muuta. Toki ihmiset kaikenlaisissa työyhteyksissä huomaavat tukeni ja hansikkaani ja se on ihan okei. Ne ovat nykyään osa minua.
Mietin kuitenkin sitä, että haluanko kirjoittaa toimintaterapeutin lausunnosta omalla Facebook-sivullani. Vaikka kaikki Facebook-kontaktini ovat tuttaviani, ystäviäni tai sukulaisiani, en siltikään ole kaikkien kanssa jatkuvasti yhteyksissä. Mietin, että mitä ja miten kerron heille ongelmistani vai kerronko ollenkaan. Päädyin lopulta julkaisemaan suht lyhyen ja puolihumoristisen tekstin asiasta. Asia on ainakin otettu esille eikä porukan tarvitse ihmetellä hansikkaitani tai tukiani kuvissa tai tavatessamme.
Tämän tutkiskelun jälkeen päädyin samalla miettimään kuinka monta ihmistä me kaikki oikeastaan olemme. On työminä, harrastusminä, kotiminä, kaveriminä jne. Vaikka olenkin sama ihminen, olen joka paikassa myös erilainen. Ihmiset näkevät minusta eri asioita eri yhteyksissä. Kuten tietysti kaikista muistakin. Tiedän jostain ihmisestä paljonkin hänen sairauksistaan ja elämästä siltä kantilta, mutten oikeastaan mistään muusta. Toisesta tiedän paljon hänen työminästään, mutten privaattiminästä. Hyvät ystävät taas tunnen monelta kantilta, mutta heidän työminänsä ei ole minulle tuttu.
Sosiaalinen media madaltaa näitä rajoja, ja työkaverit näkevät myös privaattiminää, harrastusminää jne. Samoin harrastuskaverit työminää. Ehkä tämän takia osa ihmisistä ei kirjoita tai paljasta itsestään juuri mitään sosiaalisessa mediassa. Minä taas olen tarkka keitä hyväksyn kaverekseni ja mihin mediaan. LinkedIn on työkontakteille, Facebook privaattielämän ihmisille tai ihmisille, jonka kanssa vähintään keskustellaan privaattiasioista, Twitterissä minulla on työtili ja erikseen sitten tili näille sairausasioille.
Toki ihmiset tekevät erilaisia ratkaisuita, ovat avoimempia tai yksityisempiä - sekä ihan henkilöinä että sosiaalisessa mediassa. Jokaisen oma ratkaisu on heidän ratkaisunsa ja ihan yhtä hyvä kuin mikä toinen tahansa. Välillä joudun itse vain miettimään kuka haluan olla kenellekin. Kenen haluan tietävän ja mitä? Miten haluan asiani ilmaista ja miltä tekstini näyttää muille? Haluanko kerätä säälipisteitä vai heittää asian leikiksi? Haluanko kertoa faktoja vai omia näkemyksiäni? Ja kenelle niitä haluan kertoa? Joka tapauksessa minä olen minä. Samanlainen ja erilainen. Tässä ja nyt.