Minulla on liian luinen takapuoli. Tämä kävi ilmi tänään fysioterapiassa. Juttelin siitä, kuinka minun on vaikeaa pilateksessa päästä pyöreällä selällä ylös lattialta. Tai oikeammin suoristaa selkä sen jälkeen, kun olen noussut makuulta istumaan pyöreällä selällä. Pitää ikään kuin erikseen ravistella palaset paikoilleen. Olen ajatellut, että vika on alaselkäni nikamissa, mutta ei. Vikana on persaus. Lantio eivät pääse kääntymään oikeaan asentoon, kun istuinkyhmyt ovat "tiellä" ja estävät liikkeen. Kuulemma, jos olisi enempi fylliä takamuksessa, ei olisi tätä ongelmaa.
Viime viikolla olin tavallisella pilates-tunnilla, jossa teimme juuri tuota kyseistä liikettä ja sen jälkeen alaselkääni alkoi poltella. Sitä polttelee noin yleensä, kun joku nikama on väärässä asennossa. Yritin vanhoja kikkoja nikamien takaisin laittamiseksi, mutta mikään niistä ei auttanut. Vasta kun olin kaksi päivää rentouttanut alaselän lihaksia piikkimatolla, ruksahtivat lantion nikamat (L4-5, lantio ja si-nivel) takaisin oikeaan asentoon. Polttelu loppui kuin seinään.
Sain fyssarilta käskyn nousta jatkossa ylös suoralla selällä, ettei palikat mene vääriin asentoihin lihasten ja kalvojen jumiessa. Sanoi, että tuota ongelmaa käy erityisesti juuri tunneilla, missä pakaralihaksia on jo muutenkin rasitettu.
Tässä on taas saatu itsensä todelliseen huippukuntoon muutenkin. Juoksin keskiviikkona Helsingin aseman sivua ehtiäkseni PhysioPilatekseen ajoissa. Juna oli myöhässä ja alkoi olla jo kiire. Juoksu muuttui epätoivoiseksi hölkäksi, kun jalat eivät jaksaneet juosta. Torstai-iltana alkoivat penikat kipeytyä. Perjantaina kävely oli jo vaikeaa. Onneksi fyssarilta oli aika varattuna.
Fysioterapeutti lähti aukomaan kalvoja. Olivat ihan juntturassa koko matkalta melkein polvesta nilkkaan asti. Lisäksi oikean jalan jalkapöydässä oli myös jänne väärässä asennossa, mikä esti nilkan liikkumisen koukkuun. Vain minä onnistun tässä. Sata metriä juoksua ja jo on joka paikka juntturassa. Ei saisi juosta niin kovalla alustalla. No, asfalttiahan se jalkakäytävä tietysti on eikä mitenkään ideaali juoksemiseen, mutta voin kertoa, etten ole ainoa ihminen, joka juoksee siinä juna-aseman kulmilla. Yleensä porukka pystyy kuitenkin kahden vuorokauden sisällä tapahtumasta kävelemään normaalisti. Tää on niin tätä. Itkisikö vai nauraisiko? Onneksi sain apua näin nopeasti. Ovathan nuo sääret hieman arat vielä, mutta kävely onnistuu jo paremmin.
Ehdittiin samalla tapaamisella vielä aukoa jumissa olevat lavat ja katsastaan peukalot. Peukaloiden liikkuvuus on parantunut huomattavasti, erityisesti oikeassa kädessä. Aletaan olla jo normaalin rajojen sisällä. Edelleen siis nivel liikkuisi huomattavasti enemmän, kalvot ja lihakset ottavat vastaan. Jumppaa siis jatketaan.
Lapojen aukaisu toivottavasti auttaa selältä kyljelleen kierähtäessä. Se on tuntunut kuin kiven päältä pitäisi nousta, kun lapaluut eivät ole liikkuneet normaalisti pois tieltä. Tämän kropan pitäminen edes jossain kunnossa tuntuu olevan kokopäivä työtä. Ei saa unohtaa hetkeksikään, että jotain asiaa ei kannata tehdä, tai se kostautuu. Aina vaan ei muista. Tai kiire ajaa edelle. Ei voi ymmärtää kuinka kroppa voi reagoida niin pieneen asiaan niin suuresti.