Luin näitä papereita, sillä sain fysioterapeutiltani kirjeen kuntoutukseen annettavaksi. Siinä kuvataan, hyvin sitä, miten edistystä on tapahtunut, mutta kroppani ehdoilla. Siinä myös kerrotaan hienosti, kuinka kehoni toimii. Kuinka muutokset yhdessä asiassa tuntuvat koko kehossa ja kuinka minäkin edistyn.
Minulle fysioterapeuttini on tärkeä, ja kaikki hänen kanssaan ja avullaan tehty työ on arvokasta. En tiedä, missä olisin, jos en olisi tätä puoltatoista vuotta tehnyt harjoitteita, saanut apua emmekä olisi miettineet, kuinka saada kehoni toimimaan oikein.
Mielestäni tärkeintä kaikille hms:stä tai eds:n hypermobiilityyppiä sairastaville olisi löytää hyvä fysioterapeutti. En usko, että se on kaikille sama henkilö. Hyvässä fysioterapiasuhteessa on tärkeää myös henkilökemia. Fysioterapeutin pitää kuunnella potilasta ja potilaan fysioterapeuttia. Asioita voi kokeilla, harjoituksia säätää sopiviksi ja keskustella siitä, mikä toimii ja mikä ei toimi. Molemmat voivat oppia jotain toisiltaan ja kehittää hoitosuhdetta.
Fysioterapiaa miettiville vinkkaan, että soittakaa fysioterapeuteille ja kysykää. Kysykää tuntevatko he teidän vaivanne, ovatko he valmiita tekemään töitä teidän kanssanne ja kokeilemaan, mikä toimii ja mikä ei toimi. Se on minun vinkkini.
Vaikka olen tehnyt paljon töitä, tiedostan, että paljon on vielä tehtävää. Sidekudoksen rakennetta ei voi muuttaa, mutta voin opetella lisää uusia kikkoja, uusia asentoja ja harjoittaa kehoani toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Viimeisin "löytö" on se, että kaulani lihakset ovat heikot. Asia ei ole paljastunut aiemmin, sillä lihakset ovat olleet jumissa ja jumit ovat tukeneet kaulaa ja niskaa. Nyt jumeja on saatu auki, osittain varmaan sillä, että opettelen pitämään hartioitani alhaalla. Nyt niskan lihakset ovat rentoutuneet myös, mutta jumituksen tarjoama tuki on kadonnut. Nyt treenaan kaulan lihasten käyttöä.
Blogistani voi saada sellaisen kuvan, että minulla on jatkuva treeni päällä. Tavallaan onkin, mutta treenini ovat minuutti siellä toinen täällä -tyylisiä. En siis treenaa tuntia ja sitten makaa kuolleena, vaan treenaan aina sopivassa välissä sopivaa asiaa. Kun olen todella väsynyt, lusikat ovat vähissä ja aivoni eivät toimi, en treenaa vaan lepään. Lepokin on tärkeää. Joskus on päiviä, että vaan lataan akkuja. En tapaa ihmisiä, en tee mitään järkevää. Lueskelen, pelaan aivottomia pelejä tabletilla tai kuuntelen äänikirjoja tai katselen tv:tä piikkimaton päällä makoillen. Niinä päivinä syödään leipää kaapista tai lämmitetään valmista ruokaa mikrossa. Voi olla, etten lue viestejä enkä vastaa puhelimeen. Olen sosiaalinen taas, kun jaksan sitä paremmin.