Kävin torstaina fysioterapeutilla ja kerroin hänelle näistä tuntemuksista. Hän tosiaan vahvisti, että koko kroppani tuntuu "löysältä". Siinä ei ole lihas- tai kalvokireyksiä selässä, kuten yleensä ja hartiatkin ovat rennot. Alaselän tuikintaa hän katsoi, mutta siellä oli lähinnä ärtynyt hermo, jota ei alettu enempää ärsyttämään. Kuitenkaan mitään kireyksiä sielläkään ei ollut.
Kireyksiä löytyi kylkienvälilihaksista. Fyssarini sai ne avattua ja kyljet rentoutuivat. Nousin ylös ja fyssari kysyi, miltä tuntuu. En huomannut paljon eroa, mutta fyssari katsoi kylkeni uudestaan ja sanoi, että ne menivät kramppiin samoin tein. Joten takaisin makuulle, ja uusi lihasten rentouttaminen. Fyssarini sanoi, että tämä on todella erikoista eikä niiden pitäisi krampata heti takaisin. Hän jatkoi tutkimista ja löysikin todella kireän kaulan lihaksen. Kun se saatiin rentoutettua, napsahti C2-nikama takaisin paikoilleen. Sekin oli ollut subluksaatiossa. Ilmeisesti sen takia juurikin kylkivälilihakset olivat krampissa.
Saimme kehoni jumit rentoutumaan, mikä on loistavaa. Illalla minulle tuli päänsärkyä, mikä sekin oli odotettavissa, kun veri alkoi kunnolla kiertää ja nikama oli taas takaisin paikoillaan. Oli tavallaan heitättävä olo. Ei pyörryttänyt eikä maailmakaan oikeastaan pyörinyt, mutta päätä oli vaikea pitää pystyssä ilman tukea ja oli hieman ällöttävä olo kuin maailma olisi liikkunut ympärillä.
Seuraavana aamuna sama jatkui ja aamulla herätessäni melkein pyörrytti. Töihin oli kuitenkin mentävä, sillä oli sovittuja asioita, joiden siirtäminen viime tinkaan olisi ollut hankalaa. Päivä oli ihan ok, sillä seisoin suuren osan päivästä. Istuminen oli paljon hankalampaa ja alkoi jumittaa yläselkää ja niskaa pahasti. Nyt toivon, että tämä olo alkaa pikkuhiljaa tasaantua ja pystyn pian istumaan normaalisti ilman päänsärkyä ja jumittavaa niskaa. Tosiaan oli pakko nousta välillä ylös ja seistä, kun istuminen ei ollut yksinkertaisesti mahdollista.
Vaikka minulla on ollut ties mikälaista jumia ja lonksumista, on tämä jälleen ollut uusi olotila. Toisaalta, näitä uusia asioita aina tulee ja menee, joten suhtaudun niihin aika rennosti. Odotan vaan, että ne menevät ohi aikanaan ja minun normaali olotilani palautuu. Tällaista tämä elämä vaan on hypermobiliteettisyndrooman kanssa. Yksikään päivä ei ole samanlainen, yksikään kremppa ei ole samanlainen eikä yhdelläkään meistä ole täysin samanlaisia ongelmia.
Näiden kanssa on vaan pakko oppia elämään. On siedettävä sitä, että kropassa on aina ongelmia. On myös siedettävä sitä, että ongelmat muuttuvat ja niitä vaan ei voi selittää muille. Kukaan ei uskoisi, jos joka ongelmaa aina valittaisi.