Romahdus
Tiedän, että blogini on elänyt hiljaiseloa viimeiset kuukaudet. Olen miettinyt blogini jatkoa ja omaa innostustani jatkaa sen kirjoittelua. Syksyn voin hyvin eikä tuntunut olevan paljon sanottavaa. Jaksoin tehdä paljon asioita ja aikatauluttaa elämääni - ja siinä asiat taas menivät pieleen.
Kroppani alkoi hajoilla - polvet, kädet, olkapäät, kaula ja niska, yläselkä, alaselkä... no, koko kroppa. Ensimmäistä kertaa aikoihin sain tammikuussa sydämentykytyksiä aivan vaan töissä istuessani sekä illalla, kun yritin nukahtaa. Nukahtaminen on ollut vaikeaa kipukynnystä nostavista lääkkeistä huolimatta ja saatan viikolla herätä jo viiden aikoihin. Viikonloppuisin saatan nukkua 11 tuntia, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Autonominen hermostoni on taas alkanut temppuilla. Pikkuhiljaa olen herännyt siihen, että asialle on tehtävä jotain. Näin ei voi jatkua.
Joten viimeiset pari viikkoa olen taas yrittänyt rauhoittua. Olen yrittänyt olla stressaamatta ja pitää tehtävälistoja erillään aikatauluista, jotten ala suorittaa liikaa. Otin asian puheeksi myös töissä.Oli hienoa huomata kuinka ymmärtäväisiä sekä pomoni että työkaverini ovat. En tietenkään ole jokaiselle asiasta puhunut, mutta muutamalle.
Menen helposti suorittaja-moodiin, jossa vaan koen, että kaiken on oltava valmista ennen kuin voi antaa mieleni levätä tai voin fyysisesti levätä. Tästä ajatusmallista minun pitää opetella taas kerran irti. En edes ymmärtänyt, että se tulee takaisin niin helposti, vaikka olen pitkän aikaa osannut olla itselleni armollinen. Tiedän, että minulla on työkaluja asian käsittelyyn, pitää vaan kaivaa vanhat paperit esille ja taas ymmärtää, etten voi elää kuin muut. Minun on pakko varata aikaa vain olemiseen. En voi aikatauluttaa viikkoa täyteen. Huomaan myös, että kipeänä ja stressaantuneena - vaikka tyhjästä - olen paljon ärtyneempi.
Yritän myös muistaa sen, että jokaista päähän pälkähtävää ideaa ei ole pakko aikatauluttaa tai toteuttaa heti. Viikonloppuisin on ok ensin levätä ja tehdä hauskoja asioita ennen kuin tekee pakollisia.Nyt minun täytyy varata aikaa tähän, alkaa pikkuhiljaa taas muuttaa toimintamallejani.
Ferritiini-arvoni on edelleen matala ja se nousee todella hitaasti, vaikka syön rautaa. Toisaalta, minulla ei ole ollut siitä mitään oireita eikä mikään ole muuttunut sen syömisen myötä. Minulta löydettiin myös D-vitamiinin puutos, joka oli melkein vakavan puutoksen rajalla. Nyt siis otan sitäkin suihkeena kerran päivässä.
No, miten tämä kaikki liittyy blogiini ja kirjoittamiseen? Silloin kun minulla meni kivasti eikä kipuja juuri ollut, ei blogi ollut prioriteetti enkä keksinyt tänne mitään kirjoitettavaa. Tiedän, että se on aika surullista. Pitäisi kai hyvistäkin ajoista pystyä kertomaan ja jakamaan onnistumisia. Pystyin olemaan ilman kipulääkkeitä jopa töissä ja jaksoin tehdä paljon eri asioita. Toisaalta tein varmasti liikaa.
Kun elämä taas vaikeutui, blogi tuntui velvollisuudelta, johon ei jaksa palata. Jäin miettimään tämän poistamista, mutta toisaalta mietin, että jos koostamistani tiedoista olisikin hyötyä jollekulle. Kirjoittaako vaiko e?. Jättääkö tämä vain elämään tänne omaa elämäänsä vai poistaa kaikki tiedot? Päätöksiä ei tietenkään tarvitse tehdä heti ja yritän olla ottamasta asiasta liikaa mietittävää.
Toisaalta olisi taas mukava rupatella tässä blogissa ja ehkä taas jaksaisin sateisina viikonloppuina kaivella tutkimusartikkeleita ja siivota blogistani vanhoja asioita. Päätös on tehtävä jossain vaiheessa, puoleen tai toiseen. Juuri nyt tuntui kuitenkin oikealta jakaa nämä ajatukset.
Kroppani alkoi hajoilla - polvet, kädet, olkapäät, kaula ja niska, yläselkä, alaselkä... no, koko kroppa. Ensimmäistä kertaa aikoihin sain tammikuussa sydämentykytyksiä aivan vaan töissä istuessani sekä illalla, kun yritin nukahtaa. Nukahtaminen on ollut vaikeaa kipukynnystä nostavista lääkkeistä huolimatta ja saatan viikolla herätä jo viiden aikoihin. Viikonloppuisin saatan nukkua 11 tuntia, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Autonominen hermostoni on taas alkanut temppuilla. Pikkuhiljaa olen herännyt siihen, että asialle on tehtävä jotain. Näin ei voi jatkua.
Joten viimeiset pari viikkoa olen taas yrittänyt rauhoittua. Olen yrittänyt olla stressaamatta ja pitää tehtävälistoja erillään aikatauluista, jotten ala suorittaa liikaa. Otin asian puheeksi myös töissä.Oli hienoa huomata kuinka ymmärtäväisiä sekä pomoni että työkaverini ovat. En tietenkään ole jokaiselle asiasta puhunut, mutta muutamalle.
Menen helposti suorittaja-moodiin, jossa vaan koen, että kaiken on oltava valmista ennen kuin voi antaa mieleni levätä tai voin fyysisesti levätä. Tästä ajatusmallista minun pitää opetella taas kerran irti. En edes ymmärtänyt, että se tulee takaisin niin helposti, vaikka olen pitkän aikaa osannut olla itselleni armollinen. Tiedän, että minulla on työkaluja asian käsittelyyn, pitää vaan kaivaa vanhat paperit esille ja taas ymmärtää, etten voi elää kuin muut. Minun on pakko varata aikaa vain olemiseen. En voi aikatauluttaa viikkoa täyteen. Huomaan myös, että kipeänä ja stressaantuneena - vaikka tyhjästä - olen paljon ärtyneempi.
Yritän myös muistaa sen, että jokaista päähän pälkähtävää ideaa ei ole pakko aikatauluttaa tai toteuttaa heti. Viikonloppuisin on ok ensin levätä ja tehdä hauskoja asioita ennen kuin tekee pakollisia.Nyt minun täytyy varata aikaa tähän, alkaa pikkuhiljaa taas muuttaa toimintamallejani.
Ferritiini-arvoni on edelleen matala ja se nousee todella hitaasti, vaikka syön rautaa. Toisaalta, minulla ei ole ollut siitä mitään oireita eikä mikään ole muuttunut sen syömisen myötä. Minulta löydettiin myös D-vitamiinin puutos, joka oli melkein vakavan puutoksen rajalla. Nyt siis otan sitäkin suihkeena kerran päivässä.
No, miten tämä kaikki liittyy blogiini ja kirjoittamiseen? Silloin kun minulla meni kivasti eikä kipuja juuri ollut, ei blogi ollut prioriteetti enkä keksinyt tänne mitään kirjoitettavaa. Tiedän, että se on aika surullista. Pitäisi kai hyvistäkin ajoista pystyä kertomaan ja jakamaan onnistumisia. Pystyin olemaan ilman kipulääkkeitä jopa töissä ja jaksoin tehdä paljon eri asioita. Toisaalta tein varmasti liikaa.
Kun elämä taas vaikeutui, blogi tuntui velvollisuudelta, johon ei jaksa palata. Jäin miettimään tämän poistamista, mutta toisaalta mietin, että jos koostamistani tiedoista olisikin hyötyä jollekulle. Kirjoittaako vaiko e?. Jättääkö tämä vain elämään tänne omaa elämäänsä vai poistaa kaikki tiedot? Päätöksiä ei tietenkään tarvitse tehdä heti ja yritän olla ottamasta asiasta liikaa mietittävää.
Toisaalta olisi taas mukava rupatella tässä blogissa ja ehkä taas jaksaisin sateisina viikonloppuina kaivella tutkimusartikkeleita ja siivota blogistani vanhoja asioita. Päätös on tehtävä jossain vaiheessa, puoleen tai toiseen. Juuri nyt tuntui kuitenkin oikealta jakaa nämä ajatukset.
