Hypermobiliteettioireyhtymä: tunnista usein unohdettu syy krooniseen kipuun
Luin äskettäin kesällä 2017 julkaistun artikkelin hypermobiliteettioireyhtymästä. Se on julkaistu Amerikkalaisessa lääketieteen alan lehdessä The American Journal of Medicine. Artikkelin englanninkielinen nimi on "Joint Hypermobility Syndrome: Recognizing a Commonly Overlooked Cause of Chronic Pain", jonka vapaasti käänsin blogikirjoitukseni otsikon mukaisesti "Hypermobiliteettioireyhtymä: tunnista usein unohdettu krooniseen kipuun". Sivun alalaidassa on linkki englanninkieliseen alkuperäiseen artikkeliin, johon voit käydä halutessasi tutustumassa.
Itse pidän tätä artikkelia hyvänä yhteenvetona sairaudesta ja sen vaikutuksista. Hoitomuodoissa olisin toivonut painotettavan myös muissa artikkeleissa läsnäolleita stabiloivia harjoitteita sekä tarpeen vaatiessa tulehduskipulääkitystä ja kivunhoitoa varsinkin unen turvaamiseksi ja kierteen poikkisaamiseksi. Tässä alla on käännökseni artikkeliin. Käännöksessä mahdollisesti esiintyvät virheet ovat minun tekemiäni, ja olen tehnyt käännökset vapaasti ja lyhennellen, mutta alkuperäiselle tekstille uskollisena.
Hypermobiliteettioireyhtymää vielä yleisempää on yleistynyt nivelten yliliikkuvuus ilman hypermobiliteettisyndroomaan liittyviä oireita. Yliliikuvuus on yleistä lapsilla ja nuorilla sekä sitä tavataan usein urheilijoilla, kuten uimareilla, voimistelijoilla ja yleisurheilijoilla, jotka harjoittavat treenaavat nivelten liikkuvuutta.
Geneetiikan rooli hypermobiliteettioireyhtymässä on kiistanalainen ja muuttuu geneettisten testien yleistyessä ja muuttuessa. Suurinta osaa sairastumisista ei pystytä linkittämään geenimutaatioon, vaikka joissain suvuissa on löydetty mahdollisia periytymiskaavoja. Vähemmällä kuin 10 %:lla on TNXB-geenin mutaatio (Tenasin X), joka aiheuttaa ihomuutoksia. Heillä on silkkisempi ja venyvämpi iho sekä he ovat herkempiä saamaan mustelmia. Joiltain hypermobiilioireyhtymää sairastavilta potilailta on löydetty harvinaisempia geenimuutoksia, mutta niiden merkitystä geenitutkimuksen kannalta ei vielä tiedetä.
Sidekudoksen oletetun huonon kestävyyden lisäksi nykyteoriat painottavat nivelten paikallista biomekaanista kuormittumista ja kroonisia pehmytkudosvammoja, jotka johtuvat nivelten yliliikkuvuudesta ja epävakaudesta. Jatkuvat mikrotraumat voivat johtaa muuttuneeseen liikkumiseen, joka puolestaan johtaa muiden nivelten ylikuormittumiseen sekä nivelten alueiden vammoihin sekä kipuun.
Tutkimukset ovat osoitteneet, että hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on muutoksia kehon asennoissa ja kävelyssä. Kahdessa tutkimuksessa, jossa verrattiin yliliikkuvia hypermobiliteettioireyhtymää sairastaviin, huomattiin, että hms-potilailla on huonompi liikevoima alaraajoissa, minkä takia tasapainon ylläpitoon vaaditaan keholta enemmän työtä. Toisaalta tätä eroa ei ole kaikissa tutkimuksissa pystytty todentamaan.
Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on huono asentotunto. Asentotunto on tärkeää nivelten stabilointiin, ja tutkimuksissa on huomattu heikon asentotunnon johtavan erityisesti polven alueen vammoihin. Nilkkavammojen suhteen syy-yhteyttä ei ole löydetty.
Hms-potilailla on yleensä myös vähentynyt lihasmassa sekä lihasvoima. Tämä voi osittain johtua löysistä nivelsiteistä ja jänteistä, jotka eivät johda voimaa lihaksiin. Osittain tämä voi myös johtua liikkumisen ja vammautumisen pelosta, johon potilaat ovat jo lapsena oppineet vammojen tapahduttua.
Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on myös neurologisia häiriöitä, jotka osaltaan edistävät laajalle levinnyttä tuki- ja liikuntaelinkipua. Herkistynyt kivuntunto, hyperalgesia, on yksi näistä. Asiaa ei ole varsinaisesti tutkittu hypermobiliteettiin liittyen, mutta kipua käsittelevissä tutkimuksissa krooninen kipu yhdistetty alentuneeseen kivuntuntoon. Psykososiaaliset häiriöiden, kuten ahdistuksen tai masennuksen, oletetaan johtuvan kipuun liittyvästä pelosta ja pelon välttelystä, mutta asiasta ei ole tehty tutkimuksia erityisesti hypermobiiliteettiin liittyen.
Hypermobiliteettisyndroomaan liittyvää autonomisen hermoston toimintahäiriöitä ei kunnolla ymmärretä. Potilailla todetaan mm. POTSia ja suolen sekä rakon toimintahäiriöitä, jotka oletettavasti johtuvat epänormaalista sidekudoksesta.
Potilailla kipua on yleensä nivelissä, ja kipu pahenee päivän mittaan. Reumaan liitetty aamujäykkyys tai -kipu ei ole yleistä. Isolla osalla potilaista on fatiikkia, joka voi olla niin voimakasta, että se täyttää kroonisen väsymysoireyhtymän kriteerit. Fatiikin osuus korostuu yli 40-vuotiailla potilailla. Väsymystä voi pahentaa unihäiriöt, jotka voivat johtua yöllisestä tuki- ja liikuntaelinkivusta, sydän- ja verisuoniin liittyvä autonomisen hermoston toimintahäiriöt tai keskittymisongelmat.
Noin 75 %:lla hypermobiliteettioireyhtymää sairastavista on autonomisen hermoston toimintahäiriöitä. Potilailla on POTSia, maha- ja suolikanavan oireita (turvotusta, oksentelua, huonoa oloa), Raynaudin ilmiötä, limakalvojen kuivumista sekä epänormaalia hikoilua. Syytä autonomisen hermoston toimintahäiriöihin ei tunneta, mutta syyksi on arvioitu ääreishermoston neuropatiaa, verisuonten lisääntynyttä laajenemista, samanaikaista masennusta sekä kivusta johtuvan sympaattisen hermoston aktivoitumista.
Päänsäryt ovat yleisiä ja 75 %:lla naispuolisista potilaista on migreeni. Päänsärkyjen syyksi on arveltu pääsisäisten verisuonten supistumista. Potilailla kuitenkin yleensä on myös päänsärkyjä, jotka johtuvat esimerkiksi lihasjännityksestä, purentaelimistön toimintahäiriöistä, Chiarin epämuodostumasta, idiopaattisesta aivo-selkäydinnesteen vuodosta, toispuoleisesta myöfaskiaalisesta kivusta tai kaularankaperäisistä päänsäryistä.
Selittämättömät vatsakivut ovat hyvin yleisiä. Nämä voivat johtua sekä autonomisen hermoston toimintahäiriöstä että sidekudoksen löysyydestä. Kiputuntemus voi olla normaalia kovempi alentuneen kipukynnyksen takia. Vatsakipujen syynä voi myös olla virtsarakon, peräsuolen tai kohdun laskeuma.
Mitraaliläpän vuodon ja hypermobiliteettioireyhtymän välinen yhteys on kiistanalainen. Aiemmat tutkimukset osoittavat yhteyttä näiden välillä, mutta tarkemmat ja tiukemmat uudet tutkimukset eivät tätä kuitenkaan osoita. Kardiologista tutkimusta on kuitenkin syytä harkita hypermobiliteettioireytymää sairastaville potilaille, jos mitraaliläpän vuotoa epäillään.
Psykosomaattinen oireilu, kuten ahdistus ja masennus, ovat neljä kertaa yleisempiä ja paniikkihäiriöt seitsemän kertaa yleisempiä hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla kuin niillä, joilla sairautta ei ole. Tämä saattaa osittain johtua uusien vammojen pelosta, mutta tätä yhteyttä ei ole osoitettu.
Helppoja hoitomuotoja yliliikkuville nivelille ovat kinesioteippaus ja tukien käyttö. Ne voivat estää vammoja ja parantaa liikeratoja. Niveliä ympäröiviä lihaksia tulisi yrittää vahvistaa nivelten tukemiseksi. Lähete fysioterapiaan on hyödyllinen, jotta potilaalle voidaan laatia henkilökohtainen harjoitusohjelma. Joillain potilailla voi olla suuri liikkumisen pelko, ja heidät tulisi ohjata kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pelon voittamiseksi.
Ravintolisien käytöstä ei ole tieteellistä näyttöä hypermobiliteettioireyhtymän hoidossa. C-vitamiini voi auttaa iho-ongelmien kanssa ja D-vitamiini saattaa olla hyvä henkilöillä, joilla on luun tiheyden kanssa ongelmia. Opioidien käytön hyödyllisyydestä hypermobiliteetista johtuvan kivun hoidossa ei ole näyttöä. Koska yliliikkuvuudessa kipu johtuu jatkuvasta kuormituksesta, ei ole loogista, että opiaatit auttaisivat pitkä-aikaisessa kivunlievityksessä. Opiaatit eivät saisi korvata fysioterapiaa tai elämäntapamuutoksia, sillä niiden käytöllä on vakavia riskejä, kuten keskushermoston herkistyminen kivulle sekä riippuvuus.
Lähde
Joint Hypermobility Syndrome: Recognizing a Commonly Overlooked Cause of Chronic Pain. Bharat Kumar, MD; Petar Lenert, MD, PhD. Division of Immunology, University of Iowa, Iowa City. The American Journal of Medicine. Issue: June 2017.Volume 130, Issue 6, Pages 640–647.
Itse pidän tätä artikkelia hyvänä yhteenvetona sairaudesta ja sen vaikutuksista. Hoitomuodoissa olisin toivonut painotettavan myös muissa artikkeleissa läsnäolleita stabiloivia harjoitteita sekä tarpeen vaatiessa tulehduskipulääkitystä ja kivunhoitoa varsinkin unen turvaamiseksi ja kierteen poikkisaamiseksi. Tässä alla on käännökseni artikkeliin. Käännöksessä mahdollisesti esiintyvät virheet ovat minun tekemiäni, ja olen tehnyt käännökset vapaasti ja lyhennellen, mutta alkuperäiselle tekstille uskollisena.
Hypermobiliteettioireyhtymä: tunnista usein unohdettu syy krooniseen kipuun
Hypermobiliiteettioireyhtymä on sidekudossairaus, joka on tunnistettavissa epävakaista nivelistä, kroonisesta kivusta ja lievistä ihomuutoksista. Potilaiden krooninen tuki- ja liikuntaelinkipu johtuu usein nivelten yliojennuksesta. Asiantuntijat arvioivat, että noin kolmella prosentilla ihmisistä on hypermobiliteettioireyhtymä, mutta lääkärit yleensä sivuuttavat tämän oireiden syynä, koska tautia ei tunneta, oirekuva on laaja ja koska tautien diagnosoinnissa luotetaan fyysiseen tutkimukseen. Sen diagnosoimiseen ei myöskään ole olemassa testiä ja taudin syy sekä vaihtelevat tulkinnat sen vakavuudesta menneisyydessä vaikuttavat diagnosointiin. Arvio taudin yleisyydestä tulee vuonna 2013 Iso-Britanniassa tehdystä tutkimuksesta, johon osallistui 12 853 henkilöä.Hypermobiliteettioireyhtymää vielä yleisempää on yleistynyt nivelten yliliikkuvuus ilman hypermobiliteettisyndroomaan liittyviä oireita. Yliliikuvuus on yleistä lapsilla ja nuorilla sekä sitä tavataan usein urheilijoilla, kuten uimareilla, voimistelijoilla ja yleisurheilijoilla, jotka harjoittavat treenaavat nivelten liikkuvuutta.
Patofysiologia
Taudin patofysiologista mekanismia eli sitä, mistä tauti johtuu, ei olla pystytty löytämään. Koska hypermobiliteettioireyhtymää sairastaa vain pieni osa yliliikkuvista, uskotaan, että syy on sekä perimässä että ympäristötekijöissä.Geneetiikan rooli hypermobiliteettioireyhtymässä on kiistanalainen ja muuttuu geneettisten testien yleistyessä ja muuttuessa. Suurinta osaa sairastumisista ei pystytä linkittämään geenimutaatioon, vaikka joissain suvuissa on löydetty mahdollisia periytymiskaavoja. Vähemmällä kuin 10 %:lla on TNXB-geenin mutaatio (Tenasin X), joka aiheuttaa ihomuutoksia. Heillä on silkkisempi ja venyvämpi iho sekä he ovat herkempiä saamaan mustelmia. Joiltain hypermobiilioireyhtymää sairastavilta potilailta on löydetty harvinaisempia geenimuutoksia, mutta niiden merkitystä geenitutkimuksen kannalta ei vielä tiedetä.
Sidekudoksen oletetun huonon kestävyyden lisäksi nykyteoriat painottavat nivelten paikallista biomekaanista kuormittumista ja kroonisia pehmytkudosvammoja, jotka johtuvat nivelten yliliikkuvuudesta ja epävakaudesta. Jatkuvat mikrotraumat voivat johtaa muuttuneeseen liikkumiseen, joka puolestaan johtaa muiden nivelten ylikuormittumiseen sekä nivelten alueiden vammoihin sekä kipuun.
Tutkimukset ovat osoitteneet, että hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on muutoksia kehon asennoissa ja kävelyssä. Kahdessa tutkimuksessa, jossa verrattiin yliliikkuvia hypermobiliteettioireyhtymää sairastaviin, huomattiin, että hms-potilailla on huonompi liikevoima alaraajoissa, minkä takia tasapainon ylläpitoon vaaditaan keholta enemmän työtä. Toisaalta tätä eroa ei ole kaikissa tutkimuksissa pystytty todentamaan.
Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on huono asentotunto. Asentotunto on tärkeää nivelten stabilointiin, ja tutkimuksissa on huomattu heikon asentotunnon johtavan erityisesti polven alueen vammoihin. Nilkkavammojen suhteen syy-yhteyttä ei ole löydetty.
Hms-potilailla on yleensä myös vähentynyt lihasmassa sekä lihasvoima. Tämä voi osittain johtua löysistä nivelsiteistä ja jänteistä, jotka eivät johda voimaa lihaksiin. Osittain tämä voi myös johtua liikkumisen ja vammautumisen pelosta, johon potilaat ovat jo lapsena oppineet vammojen tapahduttua.
Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on myös neurologisia häiriöitä, jotka osaltaan edistävät laajalle levinnyttä tuki- ja liikuntaelinkipua. Herkistynyt kivuntunto, hyperalgesia, on yksi näistä. Asiaa ei ole varsinaisesti tutkittu hypermobiliteettiin liittyen, mutta kipua käsittelevissä tutkimuksissa krooninen kipu yhdistetty alentuneeseen kivuntuntoon. Psykososiaaliset häiriöiden, kuten ahdistuksen tai masennuksen, oletetaan johtuvan kipuun liittyvästä pelosta ja pelon välttelystä, mutta asiasta ei ole tehty tutkimuksia erityisesti hypermobiiliteettiin liittyen.
Hypermobiliteettisyndroomaan liittyvää autonomisen hermoston toimintahäiriöitä ei kunnolla ymmärretä. Potilailla todetaan mm. POTSia ja suolen sekä rakon toimintahäiriöitä, jotka oletettavasti johtuvat epänormaalista sidekudoksesta.
Kliininen tutkimus
Hypermobiliteetti tai yliliikkuvuus on melko yleistä, kuitenkaan kaikille yliliikkuville ei kehity hypermobiliteettioireyhtymää. Samalla on myös olemassa paljon muitakin sidekudossairauksia, joihin kuuluu yliliikkuvuutta. Nämä tulee tutkimuksissa poissulkea. Vaikka hypermobiliteettioireyhtymään kuuluu paljon erilaisia oireita, suurin osa potilaista saa diagnoosin, kun he tulevat lääkärille nivelongelmien takia. Hypermobiliteettioireyhtymä diagnosoidaan Brightonin kriteereillä.Potilailla kipua on yleensä nivelissä, ja kipu pahenee päivän mittaan. Reumaan liitetty aamujäykkyys tai -kipu ei ole yleistä. Isolla osalla potilaista on fatiikkia, joka voi olla niin voimakasta, että se täyttää kroonisen väsymysoireyhtymän kriteerit. Fatiikin osuus korostuu yli 40-vuotiailla potilailla. Väsymystä voi pahentaa unihäiriöt, jotka voivat johtua yöllisestä tuki- ja liikuntaelinkivusta, sydän- ja verisuoniin liittyvä autonomisen hermoston toimintahäiriöt tai keskittymisongelmat.
Noin 75 %:lla hypermobiliteettioireyhtymää sairastavista on autonomisen hermoston toimintahäiriöitä. Potilailla on POTSia, maha- ja suolikanavan oireita (turvotusta, oksentelua, huonoa oloa), Raynaudin ilmiötä, limakalvojen kuivumista sekä epänormaalia hikoilua. Syytä autonomisen hermoston toimintahäiriöihin ei tunneta, mutta syyksi on arvioitu ääreishermoston neuropatiaa, verisuonten lisääntynyttä laajenemista, samanaikaista masennusta sekä kivusta johtuvan sympaattisen hermoston aktivoitumista.
Päänsäryt ovat yleisiä ja 75 %:lla naispuolisista potilaista on migreeni. Päänsärkyjen syyksi on arveltu pääsisäisten verisuonten supistumista. Potilailla kuitenkin yleensä on myös päänsärkyjä, jotka johtuvat esimerkiksi lihasjännityksestä, purentaelimistön toimintahäiriöistä, Chiarin epämuodostumasta, idiopaattisesta aivo-selkäydinnesteen vuodosta, toispuoleisesta myöfaskiaalisesta kivusta tai kaularankaperäisistä päänsäryistä.
Selittämättömät vatsakivut ovat hyvin yleisiä. Nämä voivat johtua sekä autonomisen hermoston toimintahäiriöstä että sidekudoksen löysyydestä. Kiputuntemus voi olla normaalia kovempi alentuneen kipukynnyksen takia. Vatsakipujen syynä voi myös olla virtsarakon, peräsuolen tai kohdun laskeuma.
Mitraaliläpän vuodon ja hypermobiliteettioireyhtymän välinen yhteys on kiistanalainen. Aiemmat tutkimukset osoittavat yhteyttä näiden välillä, mutta tarkemmat ja tiukemmat uudet tutkimukset eivät tätä kuitenkaan osoita. Kardiologista tutkimusta on kuitenkin syytä harkita hypermobiliteettioireytymää sairastaville potilaille, jos mitraaliläpän vuotoa epäillään.
Psykosomaattinen oireilu, kuten ahdistus ja masennus, ovat neljä kertaa yleisempiä ja paniikkihäiriöt seitsemän kertaa yleisempiä hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla kuin niillä, joilla sairautta ei ole. Tämä saattaa osittain johtua uusien vammojen pelosta, mutta tätä yhteyttä ei ole osoitettu.
Ennuste
Oikean diagnoosin saaminen on tärkeää, sillä toisin kuin monet muut kroonisen kivun syyt, hypermobiliteettioireyhtymä on tulehdukseton sairaus, joka ei etene. Koska nivelten liikkuvuus vähenee iän myötä, jotkut oireet voivat jopa lievittyä myöhemmällä iällä. Kuitenkin on hyvä huomata, että hypermobiliteettioireyhtymällä on seurauksia, kuten ennenaikainen nivelrikko. Ei tiedetä miksi, mutta esivaihdevuosien aikana hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla naisilla on 1,8-kertainen riski saada osteoporoosi.Hoito
Elämänmuutosten tekeminen on kaikkein tärkein hoitomuoto. Potilaille tulisi kertoa, että nivelten yliojennus voi pahentaa oireita ja johtaa nivel- tai rustovammoihin tai nivelkierukan vammoihin. Säännöllinen liikunta on tärkeää, mutta liiallinen treeni, huono tauottaminen tai keskittyminen nivelten liikeradan kohentamiseen voi myös johtaa uusiin vammoihin.Helppoja hoitomuotoja yliliikkuville nivelille ovat kinesioteippaus ja tukien käyttö. Ne voivat estää vammoja ja parantaa liikeratoja. Niveliä ympäröiviä lihaksia tulisi yrittää vahvistaa nivelten tukemiseksi. Lähete fysioterapiaan on hyödyllinen, jotta potilaalle voidaan laatia henkilökohtainen harjoitusohjelma. Joillain potilailla voi olla suuri liikkumisen pelko, ja heidät tulisi ohjata kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan pelon voittamiseksi.
Ravintolisien käytöstä ei ole tieteellistä näyttöä hypermobiliteettioireyhtymän hoidossa. C-vitamiini voi auttaa iho-ongelmien kanssa ja D-vitamiini saattaa olla hyvä henkilöillä, joilla on luun tiheyden kanssa ongelmia. Opioidien käytön hyödyllisyydestä hypermobiliteetista johtuvan kivun hoidossa ei ole näyttöä. Koska yliliikkuvuudessa kipu johtuu jatkuvasta kuormituksesta, ei ole loogista, että opiaatit auttaisivat pitkä-aikaisessa kivunlievityksessä. Opiaatit eivät saisi korvata fysioterapiaa tai elämäntapamuutoksia, sillä niiden käytöllä on vakavia riskejä, kuten keskushermoston herkistyminen kivulle sekä riippuvuus.
Yhteenveto
Hypermobiliteettioireyhtymä on melko yleinen kivun syy. Koska sen diagnosointi vaatii korkean tason kliinistä epäilyä ja tiettyjen fyysisten testien tekemistä, lääkärit saattavat jättää taudin huomiotta. Tämä on valitettavaa, sillä diagnoosin avulla potilaalle voidaan osoittaa oikeanlaista hoitoa ja ohjausta nivelten suojaamiseen. He voivat tämän avulla tehdä muutoksia elämässään ja estää myöhemmät vammat.Lähde
Joint Hypermobility Syndrome: Recognizing a Commonly Overlooked Cause of Chronic Pain. Bharat Kumar, MD; Petar Lenert, MD, PhD. Division of Immunology, University of Iowa, Iowa City. The American Journal of Medicine. Issue: June 2017.Volume 130, Issue 6, Pages 640–647.
