Artikkeli hypermobiliteettioireyhtymästä kroonisen kivun syynä
Luin taas yhden itseäni kiinnostavan artikkelin hypermobiliteettisyndroomasta. Se on julkaistu tänä vuonna The American Journal of Medicinessä ja sen nimi on Joint Hypermobility Syndrome: Recognizing a Commonly Overlooked Cause of Chronic Pain joka vapaasti suomennettuna on Hypermobiliteettioireyhtymä: kroonisen kivun yleisesti sivuutetun syyn huomioiminen.
Tässä alla on artikkelissa esitettyjä asioita, ei omia mielipiteitäni. Käännös- tai tulkintavirheet ovat omiani. Linkit artikkeliin löytyvät sekä sivun lopusta että tästä alusta, jos haluatte tutustua alkuperäiseen tekstiin. Tämä lyhennelmä on tehty omasta mielenkiinnostani asiaa kohtaan.
Artikkelin mukaan jopa kolmella prosentilla väestöstä voi olla hypermobiliteettioireyhtymä. Tämä tarkoittaisi sen olevan yhtä yleistä kuin nivelreuma, kihti tai fibromyalgia. Tähän lukemaan on päädytty Iso-Britanniassa vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen perusteella. Kuitenkin yliliikkuvuus itsessään on paljon yleisempää ja hypermobiliteettioireyhtymän oletetaan myös olevan oikeasti tätä yleisempää. Yleistynyttä nivelten yliliikkuvuutta tavataan jopa 10-20 prosentilla ihmisistä. Tähän määrään luetaan mukaan myös oireettomat ja kivuttomat henkilöt, joilla on yliliikkuva keho, kuten monet voimistelijat, urheilijat ja uimarit, joille yliliikkuvuudesta on hyötyä.
Hypermobiliteettioireyhtymä diagnosoidaan kliinisten oireiden perusteella. Potilailla saattaa olla fatiikkia, päänsärkyjä, ahdistusta, ortostaattista hypotensiota eli pystyasentoon liittyvää verenpaineen laskua ja vatsa- sekä virtsa- ja sukuelinvaivoja. Oikean syyn löytäminen potilaan oireisiin on tärkeää, sillä tällöin potilaalle voidaan ohjata oikeanlaisia hallintakeinoja, kuten fysioterapiaa ja opioidittomia kipulääkkeitä.
Hypermobiliteettioireyhtymälle ei ole löydetty yhtä patofysiologista mekanismia (sairauden syytä), joka sen aiheuttaa. Koska vain pienelle osalle niistä ihmisistä, joilta pystytään lääkärin tutkimuksessa määrittämään nivelten yliliikkuvuus, kehittyy erilaisia muskuloskeletaalisia (eli lihaksistoon ja luustoon liittyviä) kipuja tai fatiikkia, oletetaan, että asiaan liittyy geneettisiä tai ympäristön vaikutukseen liittyviä syitä.
Geneettinen syy hypermobiliteettioireyhtymään on vielä kiistanalainen, sillä suurimmalta osalta testatuista henkilöistä ei löydy tiettyä geeniä. Noin kymmeneltä prosentilta on löydetty mutaatio TNXB-geenissä, ja näillä henkilöillä on löydetty olevan korostunut ihoon liittyvä oireisto. Joiltain potilailta on myös löydetty harvinaisempia geenimutaatioita, mutta näiden kliinistä merkitystä ei vielä tiedetä.
Ympäristön vaikutukseen liittyviä syitä on myös tutkittu. Tutkimukset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Joissain tutkimuksissa on löydetty, että hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on huonompi liikevoima alaraajoissa kuin henkilöillä, jotka ovat muuten yliliikkuvia. Toiset tutkimukset eivät ole kuitenkaan tätä pystyneet todistamaan. Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on huonompi asentotunto, ja tästä johtuen heillä on suurempi riski saada nivelvammoja. Vuonna 2010 tehdyssä 18 tutkimuksen yhteenvedossa huomattiin suurempi polvivammojen riski, mutta nilkkojen osalta tällaista löydöstä ei tehty.
Lisäksi hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on heikompi lihasvoima ja vähemmän lihasmassaa, mikä voi johtua löysästä sidekudoksen rakenteesta. Myös nuorena koettu liikunnasta aiheutunut kipu voi saada henkilöt vähentämään fyysistä aktiviisuuttaan.
Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilta on löydetty myös neurologisia häiriöitä, jotka vaikuttavat laaja-alaiseen lihaksiston ja luuston kipuun. Herkistynyt kivuntunto on yksi tällainen häiriö, ja poikittaistutkimukset esittävät, että krooniset traumat alentavat kipukynnystä.
On myös oletettu, että hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on normaalia enemmän ahdistusta ja masennusta kipuun liittyvien pelkojen ja välttämiskäyttäytymisen takia, mutta hypermobiliteettioireyhtymää sairastavista ei ole tehty yhtään tutkimusta asiaan liittyen. Vielä huonommin ymmärretään autonomisen hermoston oireilua. Potilailla on useasti posturaalista ortostaattista takykardia -oireyhtymää sekä suoliston ja virtsarakon toimintahäiriöitä otaksuttavasti epänormaalin sidekudoksen takia.
Kliinisen arvoinnin tarkoituksena on 1) tarkastaa henkilön yleistynyt hypermobiliteetti 2) arvoida sen vaikutus henkilön elämään ja 3) poissulkea muut sidekudossairaudet. Yleistynyt hypermobiliteetti on melko yleistä, eikä kaikille kehity hypermobiliteettioireyhtymää. Vain 3,3%:lla naisista ja 0,6%:lla miehistä kehittyy yleistynyttä kipua, fatiikkia tai muita oireita. Hypermobiliteettioireyhtymä diagnosoidaan Brightonin kriteereillä.
Potilailla tavataan usein lihaksiston ja luuston kipua, joka kehittyy päivän mittaan, fatiikkia, jonka paheneminen liitetään lihasten väsymiseen liikunnan yhteydessä sekä liikunnasta palautumisen viivästymiseen ja muutoksiin astunnassa. Fatiikkiin voi olla syynä myös unihäiriöt, keskittymisongelmat sekä oireinen verenkiertoelimistön autonomisen hermoston toimintahäiriö. Uniongelmat voivat johtua lihaksistoon ja luustoon liittyvästä kivusta.
Potilailla tavataan myös ortostaattista intoleranssia, maha- ja suolikanavan ongelmia (kuten aikaista kylläisyyden tunnetta, turvotusta, aterianjälkeistä pahoinvointia ja oksentelua) sekä Raynaudin ilmiötä, epänormaalia hikoilua ja kuivasilmäisyyttä. Myös päänsäryt ovat yleisiä, ja ne voivat johtua esimerkiksi lihasjännityksestä, purentaelimistön toimintahäiriöistä, Chiari-rakennepoikkeavuudesta tai verisuoniperäisistä ongelmista. Alavatsan ja lantion alueen kivut ovat myös melko yleisiä, ja voivat johtua autonomisen hermoston toimintahäiriöistä, sidekudoksen löysyydestä tai kohdulaskeumasta naisilla. Myös kystat munasarjoissa ja endometrioosi ovat naisilla mahdollisia.
Hiippaläpän prolapsista yhtenä hypermobiliteettioireyhtymän oireena ei olla yksimielisiä. Vanhemmat tutkimukset ovat löytäneet korrelaatiota näiden välillä, mutta tarkemmissa tutkimuksissa sitä ei ole pystytty osoittamaan. Psykosomaattisia oireita, kuten ahdistusta ja masennusta sekä paniikkioireita tavataan hypermobiliteettioireyhtymästä kärsivillä. Tämä saattaa osittain johtua kivun ja vammojen uusiutumisen pelosta.
Hypermobiliteettioireyhtymä ei ole etenevä sairaus. Osa oireista saattaa helpottaa iän myötä, kun sidekudoksen joustavuus vähenee. Potilaiden on kuitenkin hyvä ymmärtää, että se saattaa johtaa erilaisiin muihin sairauksiin, kuten aikaiseen nivelrikkoon, vaikkakaan tätä ei ole johdonmukaisesti todistettu. Tuntemattomasta syystä esivaihdevuosien aikana hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on 1,8-kertainen riski saada osteoporoosi.
Paras hoitokeino hypermobiliteettioireyhtymään on elämäntyylin muuttaminen. Nivelten yliojennuksen ja väärien asentojen välttäminen on tärkeää. Säännöllinen liikunta on tärkeää, mutta ylitreenaaminen, huono tauottaminen ja nivelten liikeratojen lisääminen saattaa johtaa vammoihin. Kinesioteippaus ja tuet estävät vammoja ja auttavat askelluksessa. Tukilihasten vahvistaminen on tärkeää nivelten stabiloimiseksi.
Kannattaa myös opetella oikeanlainen lihasten venyttely, jossa venytys ei kohdistu niveleen. Potilaat voivat hyötyä myös fysioterapiasta ja tulehduskipulääkkeistä. Liikkumispeloista kärsivät voivat hyötyä käyttäytymisterapiasta. Lisäravinteilla ei ole todistettu olevan vaikutusta hypermobiliteettioireyhtymään. C-vitamiini saattaa olla hyödyllinen joihinkin iho-oireisiin ja D-vitamiini luuston vahvistamiseen. Opioidien vaikutuksesta hypermobiliteetistä johtuvan kroonisen kivun lievitykseen ei ole todisteita. Koska hypermobiliteettikivut johtuvat kroonisista stressireaktioista, ei ole luultavaa, että opioidit auttaisivat siitä johtuviin kipuihin.
Lähde:
Joint Hypermobility Syndrome: Recognizing a Commonly Overlooked Cause of Chronic Pain. Bharat Kumar, MD, Peter Lenert, MD, PhD. Division of Immunology, University of Iowa, Iowa City. The American Journal of Medicine. 2017.
Pahoittelen amerikkalaistyylistä klausuulia sivun alussa, mutta edellisen artikkelibloggauksen jälkeen syntyneen keskustelun takia päätin, että on parempi selkeästi ilmoittaa, että teksti on minun omaa käännöstäni ja lyhennelmääni artikkelista. Ettei kukaan luule tämän olevan virallinen lääketieteellinen käännös taikka omaa keksimääni tietoa. Jos joku haluaa artikkelia viedä hoitohenkilökunnalleen, suosittelen tulostamaan alkuperäisen englanninkielisen artikkelin.
Itse tykkään lukea näitä artikkeleita, koska sitten näen, mitä asioista on julkaistu ja mitä niistä kirjoitetaan. Kun löydän mielestäni hyvän tai mielenkiintoisen artikkelin, käännän ja lyhennän niitä mielelläni blogiinikin, jotta voin jakaa tietoa muillekin. Alkuperäiseen artikkeliin on aina linkitys, jolloin sen voi käydä myös itse lukemassa. Samalla, kun luen artikkelin itse ja etsin oikeita termejä, mielelläni kirjoitan sen myös muille luettavaksi.
Toivottavasti tykkäätte!
Tässä alla on artikkelissa esitettyjä asioita, ei omia mielipiteitäni. Käännös- tai tulkintavirheet ovat omiani. Linkit artikkeliin löytyvät sekä sivun lopusta että tästä alusta, jos haluatte tutustua alkuperäiseen tekstiin. Tämä lyhennelmä on tehty omasta mielenkiinnostani asiaa kohtaan.
Artikkelin mukaan jopa kolmella prosentilla väestöstä voi olla hypermobiliteettioireyhtymä. Tämä tarkoittaisi sen olevan yhtä yleistä kuin nivelreuma, kihti tai fibromyalgia. Tähän lukemaan on päädytty Iso-Britanniassa vuonna 2013 tehdyn tutkimuksen perusteella. Kuitenkin yliliikkuvuus itsessään on paljon yleisempää ja hypermobiliteettioireyhtymän oletetaan myös olevan oikeasti tätä yleisempää. Yleistynyttä nivelten yliliikkuvuutta tavataan jopa 10-20 prosentilla ihmisistä. Tähän määrään luetaan mukaan myös oireettomat ja kivuttomat henkilöt, joilla on yliliikkuva keho, kuten monet voimistelijat, urheilijat ja uimarit, joille yliliikkuvuudesta on hyötyä.
Hypermobiliteettioireyhtymä diagnosoidaan kliinisten oireiden perusteella. Potilailla saattaa olla fatiikkia, päänsärkyjä, ahdistusta, ortostaattista hypotensiota eli pystyasentoon liittyvää verenpaineen laskua ja vatsa- sekä virtsa- ja sukuelinvaivoja. Oikean syyn löytäminen potilaan oireisiin on tärkeää, sillä tällöin potilaalle voidaan ohjata oikeanlaisia hallintakeinoja, kuten fysioterapiaa ja opioidittomia kipulääkkeitä.
Hypermobiliteettioireyhtymälle ei ole löydetty yhtä patofysiologista mekanismia (sairauden syytä), joka sen aiheuttaa. Koska vain pienelle osalle niistä ihmisistä, joilta pystytään lääkärin tutkimuksessa määrittämään nivelten yliliikkuvuus, kehittyy erilaisia muskuloskeletaalisia (eli lihaksistoon ja luustoon liittyviä) kipuja tai fatiikkia, oletetaan, että asiaan liittyy geneettisiä tai ympäristön vaikutukseen liittyviä syitä.
Geneettinen syy hypermobiliteettioireyhtymään on vielä kiistanalainen, sillä suurimmalta osalta testatuista henkilöistä ei löydy tiettyä geeniä. Noin kymmeneltä prosentilta on löydetty mutaatio TNXB-geenissä, ja näillä henkilöillä on löydetty olevan korostunut ihoon liittyvä oireisto. Joiltain potilailta on myös löydetty harvinaisempia geenimutaatioita, mutta näiden kliinistä merkitystä ei vielä tiedetä.
Ympäristön vaikutukseen liittyviä syitä on myös tutkittu. Tutkimukset eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Joissain tutkimuksissa on löydetty, että hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on huonompi liikevoima alaraajoissa kuin henkilöillä, jotka ovat muuten yliliikkuvia. Toiset tutkimukset eivät ole kuitenkaan tätä pystyneet todistamaan. Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on huonompi asentotunto, ja tästä johtuen heillä on suurempi riski saada nivelvammoja. Vuonna 2010 tehdyssä 18 tutkimuksen yhteenvedossa huomattiin suurempi polvivammojen riski, mutta nilkkojen osalta tällaista löydöstä ei tehty.
Lisäksi hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on heikompi lihasvoima ja vähemmän lihasmassaa, mikä voi johtua löysästä sidekudoksen rakenteesta. Myös nuorena koettu liikunnasta aiheutunut kipu voi saada henkilöt vähentämään fyysistä aktiviisuuttaan.
Hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilta on löydetty myös neurologisia häiriöitä, jotka vaikuttavat laaja-alaiseen lihaksiston ja luuston kipuun. Herkistynyt kivuntunto on yksi tällainen häiriö, ja poikittaistutkimukset esittävät, että krooniset traumat alentavat kipukynnystä.
On myös oletettu, että hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on normaalia enemmän ahdistusta ja masennusta kipuun liittyvien pelkojen ja välttämiskäyttäytymisen takia, mutta hypermobiliteettioireyhtymää sairastavista ei ole tehty yhtään tutkimusta asiaan liittyen. Vielä huonommin ymmärretään autonomisen hermoston oireilua. Potilailla on useasti posturaalista ortostaattista takykardia -oireyhtymää sekä suoliston ja virtsarakon toimintahäiriöitä otaksuttavasti epänormaalin sidekudoksen takia.
Kliinisen arvoinnin tarkoituksena on 1) tarkastaa henkilön yleistynyt hypermobiliteetti 2) arvoida sen vaikutus henkilön elämään ja 3) poissulkea muut sidekudossairaudet. Yleistynyt hypermobiliteetti on melko yleistä, eikä kaikille kehity hypermobiliteettioireyhtymää. Vain 3,3%:lla naisista ja 0,6%:lla miehistä kehittyy yleistynyttä kipua, fatiikkia tai muita oireita. Hypermobiliteettioireyhtymä diagnosoidaan Brightonin kriteereillä.
Potilailla tavataan usein lihaksiston ja luuston kipua, joka kehittyy päivän mittaan, fatiikkia, jonka paheneminen liitetään lihasten väsymiseen liikunnan yhteydessä sekä liikunnasta palautumisen viivästymiseen ja muutoksiin astunnassa. Fatiikkiin voi olla syynä myös unihäiriöt, keskittymisongelmat sekä oireinen verenkiertoelimistön autonomisen hermoston toimintahäiriö. Uniongelmat voivat johtua lihaksistoon ja luustoon liittyvästä kivusta.
Potilailla tavataan myös ortostaattista intoleranssia, maha- ja suolikanavan ongelmia (kuten aikaista kylläisyyden tunnetta, turvotusta, aterianjälkeistä pahoinvointia ja oksentelua) sekä Raynaudin ilmiötä, epänormaalia hikoilua ja kuivasilmäisyyttä. Myös päänsäryt ovat yleisiä, ja ne voivat johtua esimerkiksi lihasjännityksestä, purentaelimistön toimintahäiriöistä, Chiari-rakennepoikkeavuudesta tai verisuoniperäisistä ongelmista. Alavatsan ja lantion alueen kivut ovat myös melko yleisiä, ja voivat johtua autonomisen hermoston toimintahäiriöistä, sidekudoksen löysyydestä tai kohdulaskeumasta naisilla. Myös kystat munasarjoissa ja endometrioosi ovat naisilla mahdollisia.
Hiippaläpän prolapsista yhtenä hypermobiliteettioireyhtymän oireena ei olla yksimielisiä. Vanhemmat tutkimukset ovat löytäneet korrelaatiota näiden välillä, mutta tarkemmissa tutkimuksissa sitä ei ole pystytty osoittamaan. Psykosomaattisia oireita, kuten ahdistusta ja masennusta sekä paniikkioireita tavataan hypermobiliteettioireyhtymästä kärsivillä. Tämä saattaa osittain johtua kivun ja vammojen uusiutumisen pelosta.
Hypermobiliteettioireyhtymä ei ole etenevä sairaus. Osa oireista saattaa helpottaa iän myötä, kun sidekudoksen joustavuus vähenee. Potilaiden on kuitenkin hyvä ymmärtää, että se saattaa johtaa erilaisiin muihin sairauksiin, kuten aikaiseen nivelrikkoon, vaikkakaan tätä ei ole johdonmukaisesti todistettu. Tuntemattomasta syystä esivaihdevuosien aikana hypermobiliteettioireyhtymää sairastavilla on 1,8-kertainen riski saada osteoporoosi.
Paras hoitokeino hypermobiliteettioireyhtymään on elämäntyylin muuttaminen. Nivelten yliojennuksen ja väärien asentojen välttäminen on tärkeää. Säännöllinen liikunta on tärkeää, mutta ylitreenaaminen, huono tauottaminen ja nivelten liikeratojen lisääminen saattaa johtaa vammoihin. Kinesioteippaus ja tuet estävät vammoja ja auttavat askelluksessa. Tukilihasten vahvistaminen on tärkeää nivelten stabiloimiseksi.
Kannattaa myös opetella oikeanlainen lihasten venyttely, jossa venytys ei kohdistu niveleen. Potilaat voivat hyötyä myös fysioterapiasta ja tulehduskipulääkkeistä. Liikkumispeloista kärsivät voivat hyötyä käyttäytymisterapiasta. Lisäravinteilla ei ole todistettu olevan vaikutusta hypermobiliteettioireyhtymään. C-vitamiini saattaa olla hyödyllinen joihinkin iho-oireisiin ja D-vitamiini luuston vahvistamiseen. Opioidien vaikutuksesta hypermobiliteetistä johtuvan kroonisen kivun lievitykseen ei ole todisteita. Koska hypermobiliteettikivut johtuvat kroonisista stressireaktioista, ei ole luultavaa, että opioidit auttaisivat siitä johtuviin kipuihin.
Lähde:
Joint Hypermobility Syndrome: Recognizing a Commonly Overlooked Cause of Chronic Pain. Bharat Kumar, MD, Peter Lenert, MD, PhD. Division of Immunology, University of Iowa, Iowa City. The American Journal of Medicine. 2017.
Pahoittelen amerikkalaistyylistä klausuulia sivun alussa, mutta edellisen artikkelibloggauksen jälkeen syntyneen keskustelun takia päätin, että on parempi selkeästi ilmoittaa, että teksti on minun omaa käännöstäni ja lyhennelmääni artikkelista. Ettei kukaan luule tämän olevan virallinen lääketieteellinen käännös taikka omaa keksimääni tietoa. Jos joku haluaa artikkelia viedä hoitohenkilökunnalleen, suosittelen tulostamaan alkuperäisen englanninkielisen artikkelin.
Itse tykkään lukea näitä artikkeleita, koska sitten näen, mitä asioista on julkaistu ja mitä niistä kirjoitetaan. Kun löydän mielestäni hyvän tai mielenkiintoisen artikkelin, käännän ja lyhennän niitä mielelläni blogiinikin, jotta voin jakaa tietoa muillekin. Alkuperäiseen artikkeliin on aina linkitys, jolloin sen voi käydä myös itse lukemassa. Samalla, kun luen artikkelin itse ja etsin oikeita termejä, mielelläni kirjoitan sen myös muille luettavaksi.
Toivottavasti tykkäätte!
