Hypermobiilia elämää

Vasen olkapääni on nyt muutaman vuoden ajan ollut murheenkryyni. Siinä AC-nivel subluksoituu ja solisluu pompsahtaa paikaltaan. Ensimmäisen kerran kun se kävi, oli olkapää todella kipeä. Nyt se tuntuu lumpsahtelevan itsestään ja huvikseen. Se ei edes satu kovin paljon, enemmän siihen tulee sellaista jomottavaa särkyä. Viimeksi se meni pari viikkoa sitten, kun luin kirjaa sängyssä. Koska en jaksa pitää kirjaa kannateltuna käsilläni, luen vatsallani maaten. Nojaan kyynärpäihini ja yläkroppani on ylhäällä. Tässä asennossa sitten jotekin sopivasti liikahdin ja olkapäästä kuului kilahdus. Se on paras sana kuvaamaan kuulemaani ääntä. Olkapää ei poksahtanut vaan siitä kuului kuin kaksi kovaa asiaa olisi kilahtanut toisiaan vasten. Arvasin heti, että ongelma olisi AC-nivelen tienoilla.  Osaan jopa itse testata olkapääni, sillä kun AC-nivel menee paikoiltaan, en saa nostettua olkapäätä sivukautta ylös. Käsi vaan ei yksinkertaisesti nouse. Tämä tapahtui myös viimeksi. Hoidin olkapäätäni kipu...

Minulle myönnettiin vammaistuki ja hain EU:n vammaiskortin. Olen nyt virallisestikin vammainen. Tuntuu jännältä kirjoittaa tämä. Minä olen ihan sama minä, en ole muuttunut ja vaivanikin ovat aivan samat kuin ennenkin.  Ajatus vammaisuudesta on ollut yllättävän tunteellinen asia ja on vaatinut minulta prosessointia. Siitä huolimatta, että itse aloitin tuen hakuprosessin ja itse tätä lähdin elokuussa miettimään. Olen vaan niin tottunut siihen, että vammani on piilossa ja tulee esiin yksittäisissä tilanteissa, joten ihmiset eivät yleensä hahmota sen laajuutta. He eivät näe kaikkia erilaisia asioita, joita elämässäni olen joutunut muuttamaan tai sopeuttamaan, koska en enää pysty toimimaan niissä normaalisti. Kun päätös tuesta tuli ja vammaiskortti tulivat, muuttui kuitenkin teoreettinen "minulla on ongelmia ja tarvitsen apua" sellaiseksi että ulkopuolinen taho on tajunnut ongelmani ja huomannut avun tarpeeni. Asia tuntuikin yhtäkkiä suurelta. Todella ihanalta, että tarpeeni on hu...