Hypermobiilia elämää

Tänään tuli taas opittua uutta omasta kropasta. Fysioterapeutin luona otin puheeksi oikean olkapään, joka tuntuu nousevan korviin ihan joka asiassa: kahvikuppia kantaessa, kynällä kirjoittaessa ja jopa nyt, kun kirjoitan tietokoneella. Olen oikeastaan huomannut tämänkin vasta viime aikoina. Oikeaa kylkeäni sekä hartiaani on korjailtu elokuusta lähtien, mutta ne vaan menevät jumiin uudestaan ja uudestaan. Yhtäkkiä tajusin, että nostelen olkapäätäni korviin, ja mietin josko näillä asioilla olisi yhteys. Tällä kertaa ei ollut muita akuutteja ongelmia, ja kerroin fysioterapeutille korviin nousevasta olkapäästäni. Hän laittoi minut testaamaan käden nostamista suorana etukautta ylöspäin. No, olkapää nousee korviin. Sitten ihan tahallaan yritin pitää sitä alhaalla eikä käsi enää noussut ylös juuri ollenkaan. Hetken asiaa treenattuamme, alkoi se jo onnistua vähän paremmin. Käsi jo nousi ylös eikä enää lähtenyt sivusuuntaan tai juuttunut keskelle liikettä.  Fyssari oli sitä mieltä...

Olen perinteisessä flunssassa. On lämpöä, yskin keuhkoja pihalle, aivastelen ja nenä vuotaa. Tuntuu kuin olisi ämpäri päässä enkä kuule kunnolla. En siis ole tänään töissä, vaan otan rennosti ja makailen aukivedetyllä sohvalla ja tuijotan aamupäivän tv-tarjontaa. Se ei muuten ole kovin kummoista. Kun on tuijottanut kaltoinkohdeltujen eläinten pelastusta ja kadonneita amerikkalaisia, harkitsee jo katsovansa hiihtokilpailuiden uusintalähetystä. Ei auta valittaa, kun en kovin usein sairasta. Työpaikan kirjanpidon mukaan olen viimeksi ollut sairaana joulukuussa 2014. Työterveydessä ei näkynyt tuotakaan kertaa, kun silloinkaan ei tarvinnut lääkäriin asti lähteä. Kai se tauti kaikkiin joskus iskee. Tuon työterveyden tiedon tiedän itseasiassa, koska hain työpaikan kautta Tyk-kuntoutukseen. Kävin siis työterveydessä täyttämässä erinäisiä papereita kuntoutusta varten. Nyt pitää vain odotella, pääsenkö kuntoutukseen. Itseäni mietityttää, olenko tarpeeksi huonossa kunnossa sitä varten. Asia...

Kello on vähän vaille kuusi aamulla. Ulkoa kuuluu sateen ropina ja alaselkää särkee. Kävin illalla vuoteeseen kymmenen jälkeen, kun tänään olisi hyvä olla virkeänä töissä erään tapahtuman takia. Puolen yön jälkeen makasin vielä valveilla stressin - tai kropan kierrosten tai mitä nyt olivatkaan - takia. Pulssi oli 92 vaikka olin maannut paikallani kaksi tuntia. Kyllä, lopulta mittasin. Oli pakko katsoa, onko kropassa jotain fyysisiä merkkejä. Jossain vaiheessa yötä olin kuitenkin nukahtanut, onneksi. Alaselän ja lonkan insertiitin kivut herättivät noin viideltä. Se niistä hyvistä yöunista. Mä en ihan tajua, missä välissä tästä elämästä on tullut tällaista. Kroppa ja kivut ohjaavat mun elämää, tekemisiänja nukkumista. Ei varmaan yllätä ketään, että olen iltaisin ihan zombie, joka ei kykene minkäänlaiseen ajatteluun tai järkevään toimintaan. Miten tästä pääsee eroon? Vinkkejä otetaan vastaan. Julkisesti tai viestillä. Ainoat pitkät unet olen kuukausiin saanut, kun söin antihistamiine...

Minusta on kivaa nähdä eri kaupunkeja ja paikkoja, on mukava oppia uusia asioita ja saada uusia ideoita. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, etten pidä matkustamisesta. Hieman ristiriitaista, eikö? En siis pidä pakkaamisesta, sen miettimisestä, mitä pitää ottaa mukaan ja mitä ilman en pärjää. En tykkää istua tuntikausia paikallani liikennevälineissä enkä raahata painavia laukkuja. Tuli tässä viikolla heitettyä yön yli reissu Turkuun. Turussa seminaarin anti oli hyvä ja oli mukava tavata tuttuja sekä tuntemattomampia ihmisiä. Turkua itseään ei kamalasti ehditty tällä reissulla tutkailla, mutta eipä se ollut matkan tarkoituskaan. Matkustamiseen liittyy ainakin minun kohdallani hankaluuksia, joita terve ihminen ei osaa miettiäkään. Ensinnäkin pakkaaminen. Pitää miettiä otanko mukaan millaisen arsenaalin apuvälineitä vai enkö ota. Pärjäänkö matkan ajan ilman öisiä rannetukiani, tukevaa tyynyä, palloa lihasjumien avaamiseen ja pilatesrullaa selän ruksauttamiseen? Otanko seminaarii...